Watershed alkaa petollisesti lyhyellä akustisella slovarilla, joka tuo mieleen taannoisen Damnation-albumin (2003). Huiputus on silti lähes täydellinen, sillä sitä seuraavat kuusi vähintään kahdeksanminuuttista raitaa esittävät Opethin rankempaa puolta enemmän kuin tarpeeksi.
Watershedillä ei hetkittäisistä blastbeateista huolimatta pyritä rikkomaan yhtyeen omia nopeusennätyksiä, vaan jyrääminen pysyy tasaisen puristavana läpi loppualbumin. Mikael Åkerfeldt on selvästi kyllästynyt popahtaviin kertosäkeisiin, sillä melodiat ovat kulmikkaampia, tylympiä ja aukeavat selvästi aiempaa hitaammin. Toisaalta herkkääkin tulkintaa on mukana, mutta ei tällä kertaa niin keskeisessä roolissa.
Progressiivisuus on lähes aina ollut osa Opethin ilmaisua, mutta Watershedillä se on jopa päällimmäinen teema. Kappaleilla tunnelmoidaan ja polveillaan entistä rohkeammin, eksyen välillä lähes tylsyyden puolelle. Biiseissä on selvästi enemmän osioita kuin aikaisemmin, ja kohokohdat paljastuvat vasta aktiivisen kuuntelun tuloksena, jos sittenkään.
Watershed on ihan mielenkiintoinen vastareaktio edeltäjilleen. Se ei anna kuulijalleen mitään helposti. Toisaalta siihen ei ole tässä vaiheessa uraa mitään tarvettakaan. Silti kyseessä on hieman liiaksi sisäänpäin kasvanut albumi.
