OPETH: Blackwater Park

Ruotsalaisbändi Opeth on tehnyt takavuosina vaikeasti avautuvia, joskin palkitsevia levyjä, kunhan on jaksanut nähdä vaivaa niihin paneutuakseen. Blackwater Park on eräässä mielessä helpommin omaksuttava kokonaisuus, mikäli sulattaa Opethin uudet tuulahdukset. Periaatteessa kaikki on ennallaan, mutta silti toisin. Bändin uutuutta hallitsevat akustiset instrumentit pianosta ja kitarasta lähtien. Toki bändi murjoo black-vaikutteilla, mutta vain antamaan perspektiiviä. Myös tyypillinen örinälaulu on vähemmistössä ja päällimmäinen muistikuva syntyy Mikael Åkerfeltin poikamaisen puhtaasta laulusta. Opeth rikkoo jännittävällä tavalla sointurakenteita, mistä syntyy korvaa hiveleviä melodisia ratkaisuita. Päällisin puolin Blackwater Park ei ole järin metallinen, mutta yhtyeen luoman tunnelman valtaan heittäytymällä voi kokea hevin väristysten virtauksen tavalla, jota ei aiemmin ole tuntenut.
Opeth on nimennyt uutukaisensa erään 70-luvulla vaikuttaneen psykedeliabändin mukaan, mikä on aika kuvaavaa koko levyä ajatellen. Opeth ei silti ole heittäytynyt liiallisen psykedelian valtaan, vaan muoto on hyvin hallittu ja hillitykin. Kokonaisuus on kaiken kaikkiaan linjakas ja tunnelmaltaan jopa harras.