OP:L BASTARDS: The Job

OP
The Job
Form & Function

The Job. Maksetut miehet saapuvat paikalle, hoitavat homman ja katoavat taskut täynnä taaloja.
Keikkaa on valmisteltu jo kauan. Op:l Bastardsin salaperäisellä Bootsound America -labelilla julkaisema, nimensä mukaisesti tosi törkeästi funkkaava Funking-ep ilmestyi jo vuonna 1998 ja yhtyeen soundia on väännetty kohdalleen siitä saakka. Ajan myötä Bastardsien dubtaajuudet ja narkoottinen funk ovat saanut seurakseen enemmän elektrovaikutteita ja 70-luvun siistimätöntä diskosoundia.
Lavalla T. A. Kaukolammen, Vilunki 3000:n ja Tuomo Purasen soundi yltyy edelleen melkoisen läskiksi, sakeaksi ja rockaavaksi soosiksi, mutta levyllä Bastards kuulostaa paikoitellen yllättävänkin siistiltä. Onko siihen mahtanut vaikuttaa voimakolmikon harrastama täydellisen oton tavoittelu, joka on saanut aikaan useiden kappaleiden ilmestymisen vielä useampina versioina trion tähänastisilla albumimittaa lyhyemmillä levyillä? Itse asiassa The Jobia pari viikkoa pyöriteltyäni onkin päällimmäisenä mielessä pieni kummastus: tässäkö tämä sitten olikin? Toki yhtyeen tanakka tuuttaus täyttää kaikki laatukriteerit, mutta levyn kymmenestä raidasta peräti seitsemän on tuttuja Bastardsien aiemmilta julkaisuilta. Täysin uusia raitoja ovat vain melkoisilla meditaatiotaajuuksilla seikkaileva Deal, konekivääriosuuksineen pistämättömästä blaxploitaatio-parodiasta menevä Jet Black Man sekä alle minuutin mittainen Tantor-tömistely.
Parasta Op:l Bastardsissa on se, että yhtyeen elektrogarage ei kuulosta keneltäkään muulta artistilta. Jo sinnikkäiden konerytmien, sakeiden synttymattojen, pirullisten bassolinjojen ja rajusti efektoitujen kitarasoundien yhdistely tiputtaa kyydistä 99% vaihtoehtorockin kentällä temmeltäjistä, mutta lopullisen naulan lyövät kolmikon ennakkoluulottomat lähtökohdat, joissa on yhtä lailla Lee 'Scratch' Perryä, Giorgio Moroderia ja Kraftwerkia kuin Nuggets-rockiakin. The Job kuulostaa konemusiikilta, joka virtaa ulos hieltä ja tupakalta haisevista ihmisistä. Op:l Bastards muistuttaa esikoisalbumillaan, että rock'n'roll on asennelaji. Jo aiemmilla julkaisuillaan Op:l Bastards on aiheuttanut hurmosta muun muassa Saksassa ja Iso-Britanniassa. Se on kuitenkin vasta alkua. Jos epäilette edes hetkisen, niin tsekatkaapa The Jobin seitsenminuuttinen finaali. Sagittarius III on robottidiskoeepos, jota kuunnellessa Daft Punkia varmasti hävettää. Aivan kuin Jean-Michel Jarre todella huonoissa huumeissa. Näinhän homma olisi pitänyt hoitaa…