Primal Scream alkaa orkesterina olla niin pitkäikäinen, että sen käyttäytymisessä on havaittavissa toistuvia behavioristisia hikkoja. Yksi on tarve nollata tilanne muuttumalla hetkellisesti 70-luvun Rolling Stonesiksi. Koska bändistä ei ole kirjoitettu syväluotaavaa psykososiaalista historiaa, tämän tarpeen perimmäisiä syitä on hankala ja hedelmätön spekuloida. Musiikista voi sentään puhua. Primal Scream on tehnyt yhden vuoden typerimmistä ja parhaista levyistä. Mellakkakaupungissa ei äly välkehdi, mutta kaikilla on syntisen ja syyllisen hauskaa. Pöljyyden aallonharjalla surffataan tiukasta rockista utuiseen hippifiilistelyn ja kantriin.
Riot City Blues -levyn sanoitukset ovat loistavan tyhjäpäisiä ja tyhjänpäiväisiä. Ne on kirjoitettu nostamalla rock-kliseiden isosta hatusta sokkona fraaseja, jotka eivät millään tasolla kestä lähempää tarkastelua. Musiikki on oppikirjarutistusta, mutta soitettu suurella sydämellä ja egolla. Molemmat toimivat kuin junan vessa.
Levy ponkaisee portista kuin bändin pirivaraston hotkaissut vinttikoira, rockaavan mandoliinin piiskaamana: ”Country girl/Gotta keep on keepin’ on.” Sitten seuraa perinteisempää ränttätänttää: ”Girl, we gotta get right down/To the real nitty gritty.” Kolmosena luukusta pölähtää vuosikymmenen tyhmin biisinnimi: Suicide Sally & Johnny Guitar. Biisin tekstissä pappi tukehtuu rukousnauhaansa samalla kun häneltä otetaan suihin! Kappaleen kertsissä hoilataan: ”All right, all right/Well, baby baby, I’m doing all right.” Jos näin on, en halua tietää, mitä tapahtuu, kun tittelin kahdella urpolla menee huonosti.
When The Bomb Drops -biisi kuuulostaa hiukan vuosituhannen alun Monster Magnetilta ja Little Death ui liiveihin suoraan hippien mystisestä idästä, jonka Edward Said lahtasi Orientalism-opuksessaan. Musiikki ammentaa Niilin lahjatavaroihin erikoistuneesta liikkeestä missä tahansa eurokalpeanaamojen metropolissa. 99th Floor ja We’re Gonna Boogie ovat klassista blues-pohjaista räminäboogieta: ”I’m the garbage man/I stick my fingers in your trashcan.” Dolls ilmoittaa nimessään suoraan mistä lainataan.
Levy pistää viimeisellä suoralla peliin pari kantripalaa. Hell’s Comin’ Down on rockimmasta päästä. Mandoliinin kaveriksi vingutetaan viulua. Sometimes I Feel So Lonely taas on huuliharpun kantama, pehmeä, rumpusudeilla fiilistelty laskeutuminen arkeen. Summa summarum: jotenkin tämä vain toimii paljon paremmin kuin Primal Screamin edellinen rollarikohtaus. Bobby Gillespie on yksi planeetan viimeisistä ihmisistä, jotka kykenevät itsetietoisuuden kahleista vapaaseen, totaalisen ironiattomaan rock-kukkoiluun.
