More Light -levyn saatetekstissä laulaja ja visionääri Bobby Gillespie kehuu, miten Primal Scream on oppinut valitsemaan äänitysten parhaat palat. Siihen nähden yhtyeen kymmenennellä albumilla, jolla on mittaa peräti 69 minuuttia, kuullaan paljon tyhjäkäyntiä ja umpituttuja temppuja.
Primal Scream nosti krautrockin jalustalle ja käytti sitä ilmaisussaan aiemmin kuin moni muu. Etenkin loistavalla XTRMNTR-levyllä (2000) toisto ja junnaavuus toimivat erinomaisina mausteina ja tunnelmien luojina. Muutenkin yhtyeen jäsenet tuntevat rockin historian läpikotaisin. Välillä tulee mieleen, että he tuntevat sen liiankin hyvin. Musiikki on liian tietoista, enää ei liikuta vaiston ja huumehöyryisten päähänpistojen varassa.
Jonkin aikaa korkeaoktaanisen rock’n’rollin parissa viihtynyt yhtye yrittää muuttaa suuntaa More Light -levyllä. Yhtye toi taannoin Screamadelica-klassikon (1991) takaisin esiintymislavoille ja imi siitä itseensä jälleen uuden tavan tehdä musiikkia. Tuottaja David Holmesin myötä tämä levy haisee vahvasti 1990-luvulle, erityisesti Vanishing Point -albumille (1997). Tavoitteena on selvästi ollut samanlainen riemastuttava tyylien sekamelska.
Aivan konkreettista uutta More Light -levyllä edustavat torvet, jotka tuovat musiikkiin paikoin mukavaa svengiä ja toisin paikoin villiä freejazz-fiilistä. Toisaalta liian paljon on ennallaan. Primal Screamin ei tarvitse ainakaan minun puolestani tehdä enää yhtään Hit Voidin kaltaista “rajua” ja ”kaoottista” rokkibiisiä. Bobby Gillespien puhelaulukaan ei mene enää läpi. Esimerkiksi Cultureciden julistus on kiusallista kuunneltavaa.
Kaikkiaan Primal Scream tuntuu olevan samassa umpikujassa kuin monet muutkin bändit, jotka ovat kokeneet paremmat ajat. Vanhat fanit tippuvat vähitellen kelkasta ja uusien hankkiminen on ylivoimaista. On kuitenkin pakko jatkaa.
