R.E.M.: Up

Kun koira menettää rytmijalkansa, se alkaa väkisinkin kulkea eri tahtiin kuin ennen. Bill Berryn kapuloiden kadottua kuvasta R.E.M.:kin pisti palikat uuteen järjestykseen ja bändistä tuntuu kadonneen viimeinenkin ennustettavuus, sen verran radikaaleja ratkaisuja Upilla on tehty. Ambient-henkinen avausraita Airportman ei kuulosta lainkaan vanhalta R.E.M.:ltä ja sama pätee enemmän tai vähemmän koko levyyn, jonka sovinnaisin pala Daysleeper on viisaasti lohkaistu albumin ensimmäiseksi singleksi.
Syntikoilla ja nimenomaan vanhanaikaisilla sellaisilla R.E.M. ehti jo kokeilla edellisellä albumillaan, mutta nyt niiden osuus on vielä korostunut. Välillä ne pärisevät kuin häiritsevät kännykät, välillä taas soivat hivelevän kauniisti kuin Hollywood -jouset romanttisessa elokuvassa. Juuri kun Hopen kaoottiseen loppuun alkaa kypsyä, biisi loppuu ja bändi heittää peliin levyn kauneimman palan, Pet Soundsille kunniaa tekevän At My Most Beautifulin, jolle Mike Millsin urut antavat upeaa syvyyttä. Suspicion lipuu elegantisti ajattomassa soundtrack-maisemassa, Parakeet on hieno unenomainen Pikku-Nemo -trippi.
Rumpuja ja rumpukoneita levyltä ei puutu, mutta merkillepantavaa sen sijaan on Peter Buckin perinteisen kitarasoundin lähes täydellinen häviäminen. Up on vahvasti kosketinpainotteinen albumi. Paletti on pantu uusiksi ja maalattu kuva, jollaista tuskin kukaan osasi odottaa. Up on yllättävä, rohkea ja kiehtovaksi kasvava levy, jota ei kannata tuomita ensivaikutelman perusteella.