R.E.M.: In Time – The Best Of R.E.M. 1988-2003

I.R.S.-merkiltä Warnerille siirtynyt R.E.M. ei tinkinyt tuumaakaan independent-periaatteistaan, ja alkoi taipaleensa isolla levy-yhtiöllä yhdellä hienoimmista levyistään. Marraskuussa 1988 julkaistu Green on täydellinen siirtymäkauden levy, jolla kuuluvat yhtä lailla yhtyeen punk-tausta, tiedostavuus ja uusien urien aukominen. USAn presidentinvaalipäivänä julkaistu levy liittyi vankasti omaan aikaansa, mutta se on todistanut myös ajattomuutensa.

Pop Song 89 ja Orange Crush tempaavat mukaansa voimapopilla, raskaan arrogantti Turn You Inside-Out saa vastapainoa I Remember Californian kauniista haikeudesta. Uusia sävyjä tuodaan mukaan etenkin kitaristi Peter Buckin mandoliinilla. Greenillä kaikki toimii, eikä harhaan astuta edes hölmössä hitissä Stand. Basisti Mike Millsin innovatiiviset, päälaulaja Michael Stipea vastavoimanakin tukevat taustalaulut ovat levyllä parhaimmillaan.

Uusia uria urkeni taas kevään 1991 Out Of Timella, jolla mandoliini oli saanut seuraa jousisektiosta. Osin hienon videonkin voimin jättihitiksi nousseesta Losing My Religionista tuli R.E.M.:n isoin ikivihreä, purkkapopmaisen kepeä Shiny Happy People taas jakoi mielipiteet niin bändin sisällä kuin kuulijoissakin. Ultrahaikea Half A World Away ja uljaaksi livebravuuriksi noussut Country Feedback ovat muita huippuja levyllä, jolta löytyvät myös välihahmotelmiksi jäävät Endgame ja Belong.

Out Of Time oli massiivinen myyntimenestys, jonka jälkeen valtaosa artisteista olisi odotellut useita vuosia ennen seuraajan julkaisemista. R.E.M. yllätti kahdessakin mielessä: Automatic For The People ilmestyi kauppoihin jo puolentoista vuoden jälkeen ja se oli mestariteos vailla vertaa. Jälleen täysin omansa lainen kokonaisuus koostui pitkälti haikeista lauluista, jotka olivat keskenään erilaisia ja ne oli toteutettu äärimmäisen täyteläisin sovituksin, apuna John Paul Jones. Sweetness Follows ja Find The River edustavat ääriherkkyyttä, Ignoreland on seesteisen levyn ainoa vihainen raita.

Syksyllä 1994 ilmestyneen Monsterin tarkoitus oli antaa pitkästä aikaa tien päälle palaavan yhtyeen lavaohjelmistoon äänekkäistä rock-paloja, joilla tyydyttää iso yleisö. Sinänsä järkevä ajatus jäi puolitiehen, kun päällekäyvä levyn ja keikkojen avaus What´s The Frequency, Kenneth? sai seurakseen muun muassa soulballadin Tongue. Kurt Cobainille omistettu, särökitaran sävyttämä Let Me In hehkuu tiivistä tunnelmaa, ja toisin kuin R.E.M.:llä yleensä levyn viimeiset palat Circus Envy ja You päättävät hajanaisen levyn vaisusti.

Osa New Adventures In Hi-Fin (1996) raidoista oli nauhoitettu Monster-kiertueella. Huippuhetkiin mahtuvat muun muassa Patti Smithin draamallistama E-Bow The Letter ja tähtien maailmaa syleilevä kaunis päätösbiisi Electrolite. Vaikka paletti oli edeltäjäänsä värikkäämpi, jäi tämäkin kokeellinen kokonaisuus hieman hajanaiseksi ja se tuntuu ylimitoitetulta.

Vuoden 1998 Up oli R.E.M.:n varsinainen koetinkivi, sillä rumpali Bill Berry oli jättänyt tiiviin nelikon. Soundimaailmassa muutokset kulminoituivat koskettimien suurena osuutena ja rumpukoneiden käyttönä. Avausbiisi Airportman liippaa likeltä Brian Enon maisemaa, Lotus on levyn ainoa jytinäpala, At My Most Beautiful ja Parakeet ensiluokkaisia Beach Boys -vaikutteisia balladeja. Sekalaiseen joukkoon mahtuu muutama tylsäkin raita, mutta vaikka Michael Stipe vertasi yhtyettä kolmijalkaiseen koiraan, nilkuttavasta bändistä ei Upilla ole kyse, joskin yhtye ylsi parempaan seuraavalla levyllään.

Revealilla (2001) R.E.M. lähestyi viihdesäveltäjiä biisien ajattomissa melodioissa, mutta keitokseen oli lisätty mausteeksi moderneja rytmejä ja ääniä. Häpeilemätön viihteellisyys yhdistyneenä hienoihin lauluihin toimii upeasti, tuloksena jälleen yksi aivan omalta kuulostava R.E.M.-albumi. Bändi sai pitkästä aikaa ansaitun hittisinglen yltiöpositiivisesta Imitation Of Lifesta. Reveal on muutenkin kuin huvipuistossa nautittu hattara: kevyt, pehmeä, värikäs ja hyvän tuoksuinen, mutta maultaan viipyilevä, ei kertakäyttöinen.

Vääjäämätön Best Of (2003) toi R.E.M.:n julkisuuden valokiilaan sopivasti ennen seuraavaa uutta albumia. Varman päälle koottu levy sisältää erikoisuuksina sille varta vasten tehdyt biisit Bad Day ja Animal, sekä varsinaisten albumien ulkopuolella siitetyt elokuvasävelmät The Great Beyond ja All The Right Friends.

Viime syksyinen Around The Sun vei R.E.M.:n taas sekä poliittisille barrikadeille että maailmankiertueelle. Albumi on tasapainoinen joskin myös tasapaksu kokonaisuus, jolta ei riuskoja rock-paloja löydy. Joka tapauksessa se välittää kuvan veteraaniyhtyeestä, joka tekee edelleen pystypäin omaa musiikkiaan, virtauksista suuremmin välittämättä.

Uudet dvd-audio-miksaukset näistä levyistä ovat kiehtovia, vaikka on helppo uskoa, että erityisesti taustalauluissa ja tehosteäänissä tehdyt miksausvalinnat herättävät keskustelua levyjä normaaleina cd-levyinä (jotka myös ovat mukana) pitkään kuunnelleiden keskuudessa. Yhdeksän levyn setti antaakin varmasti eniten yhtyeen pitkän linjan diggareille, jotka nauttivat takuulla myös dvd-levyiltä löytyvästä irtomateriaalista ja dokumenteista, joista valtaosa on aikanaan nähty MTV:llä.