REM on tehnyt paluuta juurilleen kahden edellisen levyn myötä. Se lienee ainoa järkevä vaihtoehto, sillä niin täysin yhtye hukkasi itsensä 2000-luvun vaihteessa. Alkuperäisen rumpalin Bill Berryn lähdön jälkeen on käynyt selväksi, kuinka tärkeä hahmo hän oli yhtyeelle, jos ei muuten niin omintakeisen rytmiikkansa ansiosta, minkä merkitys varhaiselle REMille on olennainen.
Edellisellä Accelerate-albumilla (2008) kitaristi Peter Buck viehtyi särösoundiin, ja se hallitsee myös Collapse Into Now’n rokkaavimpia kappaleita. Se on harmi, sillä purnukat syövät Buckin yksinkertaisesta mutta persoonallisesta soitosta sävyjä melkoisesti. Helkkyvää, melodista Rickenbackeria tulee ikävä.
Onneksi biisikynä on teräväksi teroitettu. Albumin terhakasti aloittava biisikaksikko Discoverer ja All The Best voisivat hyvin olla Document-levyn (1987) aikaisia tuotoksia. Überlin ja mandoliinia hyödyntävä Oh My Heart ovat klassista, akustista balladi-REMiä parhaimmillaan. Walk It Back on hienoin soul-kappale, jonka yhtye on koskaan levyttänyt.
Uudella albumillaan REM lainaa häpeilemättä omasta tuotannostaan ja onnistuu siinä enimmäkseen hyvin. Silti levy tuntuu kokonaisuutena enemmän mukavuudenhaluiselta kuin aidosti innoittuneelta. Suoranainen häpeäpilkku on päätöskappale Blue. Patti Smithin tähdittämä raita on kuin minimalistisempi (!) versio Out Of Timen (1991) Country Feedbackista, eikä siinä ole melodiaa tai muutakaan ideaa kuin nimeksi. Olisivat sentään voineet tehdä ikonilleen ihan oikean biisin.