R.E.M.:n uralla on monta murroskohtaa. Niihin kuuluvat esimerkiksi Documentin (1987) ja Greenin (1988) välillä tapahtunut loikka riippumattomalta levymerkiltä suuryhtiön leipiin, rumpali Bill Berryn lähtö vuonna 1997 sekä Around The Sunista (2004) alkanut vaihe, jota voi kuvailla eksymiseksi tai ainakin harhailuksi.
Ryhdikästä ja itsevarmaa Documentia äänittäessään Berry, Peter Buck (kitara), Mike Mills (basso) ja Michael Stipe (laulu) olivat kolmenkympin tietämissä, kokeneita mutta yhä nälkäisiä muusikoita. Heidän jokainen albuminsa oli myynyt edeltäjäänsä enemmän. Selkeä Lifes Rich Pageant (1986) oli tuonut R.E.M.:lle ensimmäinen kultalevyn yhtyeen kotimaassa ja seuraajan tekoon lähdettiin intoa puhkuen. Simppelistä mutta väärinymmärretystä The One I Lovesta tuli nelikon ensimmäinen jättihitti, mutta monin paikoin R.E.M.:n viides albumi kuulostaa yhtä kiehtovan kryptiseltä kitararockilta kuin ilmestyessään.
Documentistä puhutaan usein Peter Buckin albumina. Tämän näytöksen jälkeen hänen hartioilleen laskettiinkin sukupolvensa tärkeimmän amerikkalaisen rock-kitaristin viitta. Toisaalta huomio kiinnittyy yhtä lailla Michael Stipeen. Hän ei vaikuta enää kiusaantuneelta oman lauluäänensä kuullessaan, vaan vetää välillä jopa uhmakkaasti.
Maltillisen juhlapainoksen postikorteissa soittajat näyttävät herttaisen poikamaisilta ja julisteen viikkaaminen on vaikeaa kuin tiekartan. Pian levyn ilmestymisen jälkeen Hollannin Utrechtissa äänitetyn keikan soundi on ohkainen, mutta yhtyeen seuraajille dokumentti on arvokas. Yleisö ei selvästikään tunne R.E.M.:n uusia biisejä, jotka soitetaan aika lailla levysovitusten tapaan.