R.E.M.: Around The Sun

R.E.M.
Around The Sun
Warner

Mikään muu yhtye kuin R.E.M. ei olisi saanut minua uhraamaan tolkuttomasti aikaa maailmanrauhan kannalta niinkin triviaaliin asiaan kuin mielipiteen muodostamiseen sen uusimmasta albumista. Mutta R.E.M. onkin toista maata; on ollut minulle vuodesta 1985 asti, jolloin Fables The Reconstructionin myötä valaistuin siihen totuuteen, että R.E.M. on maailman paras bändi. Kantaa ei ole tarvinnut muuttaa, vaikka Monsteria (1993) en ole vieläkään antanut täysin anteeksi.

Pääsääntöisesti R.E.M. ei tee albumeja, joihin pääsisi sisälle alle viiden kuuntelukerran. Around The Sun, R.E.M:n 13. albumi, lanseerattiin Leaving New York -sinkkumaistiaisella, ja kaikki tuntui olevan kohdallaan: klassisen hieno sointukierto ja laulumelodia, joka nousee loppupuolella korkeuksiin Michael Stipen ja Mike Millsin fuugamaisella yhteistyöllä. Ensimmäisellä kuuntelulla albumilta erottuu yhtä selvästi vain The Outsiders, 80-lukumaisella tavalla upean melankolinen synapop (ajatelkaa vaikka Blackin Wonderful Lifen tunnelmaa), jossa Peter Buckin simppeli kitarakuvio soi silkkaa autuutta ja vierailevan Q-Tipin räpäytys on täsmätyötä.

Loppuosa albumista onkin sitten hankalampaa hahmotettavaa. Around The Sun on tempoltaan verkkainen ja siinä mielessä sisartyö vuoden 2001 Revealille. Keskitempoisuus muodostuu samalla albumin koetinkiveksi, varsinkin kun sävellystyö ei kokonaisuutena aivan yllä mainitun levyn tasolle.

The Worst Joke Ever kasvaa yhdeksi hienoimmista esityksistä. Mystisen kauniissa biisissä on juuri sitä säröä ja häröä, joka yhdistettynä valioluokan melodiaan on tehnyt R.E.M:stä niin merkittävän yhtyeen. USA:n istuvalle presidentille osoitettu Final Straw vie yhtyeen tuttuihin folkmaisemiin tehokkaalla tempolla. I Wanted To Be Wrongin sanaton lauluosuus on sovitettu hienosti ja samaa voi sanoa kevyesti soulpitoisesta balladista Make It All OK, Boy In The Wellin haitarimaisesta instrumentaalivälikkeestä ja The Ascent Of Manin bingourusta. Näiden biisien sankari on taas kerran Mike Mills, joka huolehtii useimmiten taustalla tapahtuvista brianwilsonmaisista asioista. Stipe on keulakuva, Buck kitarasankari, mutta ilman Millsin panosta R.E.M:stä ei olisi koskaan tullut Suurta Yhtyettä.

Vaisummaksi jäävät ihan kiva Electron Blue, omituisen välinpitämättömästi poppavaWonderlust sekä sinänsä viehkon synkkämelodiainen High Speed Train, jonka lyhyt espanjalaiskitaraosuus on tyylitajuttominta koskaan levylle taltioitua R.E.M:iä. Buckin semiflamenco ei kestä pitkään, mutta se onnistuu vesittämään koko biisin. Onneksi nimikappaleen pienpsykedeelinen optimistisuus kohottaa lopussa tunnelmaa.

Onko R.E.M. yhä maailman paras bändi? No, Around The Sun kuulostaa kerta kerralta paremmalta eli ainakin yhtyeellä on optio jatkaa virkakauttaan.