Tällä levyllä R.E.M. koettaa houkutella matkan varrella junasta jättäytyneitä faneja takaisin kyytiin. Siinä Peter Buck, Mike Mills ja Michael Stipe saattavat hyvinkin onnistua. Sen sijaan 90-luvun alun jättisuosiosta tuskin unelmoidaan edes levy-yhtiön talousosastolla.
Sukupolvensa merkittävimmän amerikkalaisen rockyhtyeen neljästoista albumi on suora reaktio edeltäjäänsä. Jopa yhtyeen jäsenet itse ovat myöntäneet sen. Hengetön ja tylsä, kosketinsoittimille runsaasti tilaa antanut Around The Sun -kiekko (2004) taitaa olla peräti huonoin albumi R.E.M.in diskografiassa. Nyt yhtye etsii uutta intoa tekemisiinsä napakan kitararockin kautta.
Accelerate-albumin lyhyet ja ytimekkäät kappaleet tuovat mieleen yhden amerikkalaisen indierockin suurista tuntemattomista eli Guided By Voicesin. Se ei välttämättä ole sattumaa, sillä niin moneen otteeseen R.E.M.in jäsenet ovat Robert Pollardin bändiä kehuneet. Biisejä ja levyjä jatkuvasti suoltava Pollard on luonnollinen laulunkirjoittaja ja osaa olennaisessa pysymisen jalon taidon.
Vaikka Accelerate-levy ei ole pituudella pilattu, se lerpahtaa lopussa. Levyn kaksi viimeistä raitaa ovat sen huonoimmat. Etenkin jo edellisen albumin kiertueella soitetun I’m Gonna DJ -biisin liimaaminen muiden jatkeeksi kummastuttaa. Ilmeisesti se on tarkoitettu riemukkaaksi päätökseksi, mutta onnistuu kuulostamaan lähinnä vanhojen setien yritykseltä tavoitella nuoruutensa henkeä.
Albumin ensimmäisillä biiseillä R.E.M. sen sijaan käy päälle suorastaan raivokkaasti. Living Well’s The Best Revengen ja Mansized Wreathin hyökkäävyys ja vääntö ovat omaa luokkaansa. Supernatural Superserious -single saattaisi jäädä rutiinisuoritukseksi ilman Mike Millsin liki taivaallisia taustalauluja. Synkän folkpalan Houstonin jälkeen levyn nimikappale puhaltaa lisää tuulta purjeisiin, mutta sen jälkeen vauhti rupeaa laskemaan.
Itsevarmasti laulavaa ja liki jokaisen sanan selvästi artikuloivaa Michael Stipeä on mukava kuunnella, vaikka ei vanhassa mumisijassakaan mitään vikaa ollut. Kuten ei ole siinäkään, että kohta 30-vuotias yhtye välittää musiikistaan niin paljon, että ei jättäydy virran vietäväksi. Tiukan niskalenkin itsestään ottanutta R.E.M.iä voi tällä levyllä kiittää myös teeskentelemättömyydestä, suorasta emotionaalisesta kosketuspinnasta, joka teki sen varhaisista levyistä ainutlaatuisia.
Kaikesta huolimatta Accelarate on ainoastaan kelpo rocklevy. R.E.M.in omassa valikoimassa se lyö niukasti Monsterin (1994), mutta häviää selvästi Greenille (1988). Tiiviin albumin tärkein ansio lienee se, että Peter Buck, Mike Mills ja Michael Stipe osoittavat Acceleratella olevansa yhä elossa.