R.E.M.: Reveal

R.E.M.
Reveal
Warner

Kun viattomuus on kadonnut, viattomia pop-lauluja ei voi tehdä ilman ironiaa. Usein ironiaan liittyy haikeus ja nostalgia. Ironisoinnin kohdetta myös rakastetaan ja kaivataan.
Tähän on perustunut R.E.M.:n kaksiteräinen viehätys Pop Song 89 -klassikosta Shiny Happy Peoplen kautta uuden levyn ensisingleen Imitation Of Life asti. R.E.M. tekee pop-laulujen imitaatioita, jotka toimivat perinnettä tuntemattomille ja ironian sivuuttaville myös harmittoman hyvinä pop-lauluina. Tätäkin on postmodernismi popissa: ei muoti, vaan väistämättömyys. Siitä ei pääse eroon, vaikka yrittäisi.
Ehkä tiedostaen, ehkä tiedostamattaan R.E.M. tunnistaa tilanteensa. Kun tausta helkkyy kuin Pet Sounds -levyllä, yhtye tietää, että levyn päättävä Beachball ei voi olla kuin hyvä The Beach Boys -imitaatio. Ajankohtaisempi vaikute saattaa olla Radiohead, varsinkin silloin, kun Stipe nostaa äänensä epävarmaan falsettiin ja tausta on kuin vivahteikkainta ambientia. On väistämätöntä, että R.E.M imitoi myös itseään. Reveal on soundeiltaan ja perustunnelmaltaan kuin Automatic For The People. Mutta se on sitä vanhempana ja väsyneempänä versiona. Biisit ovat melodioiltaan hieman heikompia. Tunnelma on vieläkin enemmän laid back, hitaan puoleista hölköttelyä ja aikuisten miesten aamuöistä kaipuuta takaisin kohtuun. Intensiteetti on vähäisempää. Michael Stipe ei edes yritä teeskennellä mitään muuta, ei laulaessaan eikä lehdistötiedotteessa. Siinä Stipe kertoo "hypänneensä lentokoneeseen aina, kun menin jumiin. Menin Ranskaan, Italiaan tai Tanskaan ja palatessani laitoin homman kasaan ja lauloin sen purkkiin".
Tähän on tultu: sanottavaa ei oikeastaan enää ole, ei puhettakaan siitä, että yhtye pursuilisi tuoreita ideoita. Mutta eipä ole enää paineitakaan. Kun writer's block yllättää, kiireetön popmiljonääri lentää vanhalle mantereelle ja tulee takaisin taskussaan Imitation Of Lifen tai I've Been High -raidan sanoitus. Lyriikat kertovatkin usein tyhjyydestä ja painottomuudesta. "Näyttävätkö silmäni tyhjiltä", Stipe kysyy.
Reveal muistuttaa funktioltaan hieman The Beatlesin Abbey Roadia. Yhtye on oikeastaan jo hajonnut. Edelliset sessiot ovat olleet epätyydyttäviä. Mutta vielä kerran lahjakkaat ihmiset kokoontuvat yhteen, tekevät parhaansa ja saavat julki jotain arvokasta. Reveal on tosin kuin Abbey Road ilman George Harrisonia. Rumpali Bill Berryn erottua R.E.M. on myös yhtyeen imitaatio. The Beatles teki sittenkin Abbey Roadin bändinä, mutta R.E.M. käyttää apuna sekä kitaroita että koskettimia soittavia Scott McCaughneya ja Ken Stringfellowia ja tietenkin studiorumpali Joey Waronkeria.
Näillä palikoilla ja ilmeisen kovan työn tuloksena R.E.M. suoriutuu tehtävästään kunniallisesti. Reveal on hämmästyttävä ammattitaidon osoitus. Vaikka kaikki laulut eivät ole parasta R.E.M.-tasoa, sovitukset ovat. Peter Buck on jokseenkin ylittämätön kitaristi tyylitajunsa ja monipuolisen, mutta päällekäymättömän soundivalikoimansa puolesta. Levyn miksaus on mestarinäyte: sointi on avoin ja hengittävä, täynnä värejä ja sävyjä. Lähes huomaamatonta syntetisaattorien pulputusta ja muita atmosfääriä luovia efektejä riittää, mutta efektit on miksattu tarpeeksi alas. Ne ovat todellakin vain tunnelmaa luomassa.
Edes keskitempoon ylletään vain singleraidalla Imitation Of Life ja erinomaisella avauksella The Lifting. Omaan makuuni olisi sopinut vielä pari iskevämpää R.E.M.-palaa tylsän Beat A Drumin ja sävellykseltään, ei sanoitukseltaan, kuolettavan ikävän Chorus And The Ringin sijaan.
Kaikki muu onkin sitten yhtyeen arvolle sopivaa materiaalia. 1960-luvun pop-pastissit kuten Summer Turns To High toimivat, samoin kaunis, iättömän klassinen I'll Take The Rain ja jännittävästi kasvava Saturn Return.
Reveal on parasta, mihin R.E.M. voi yhtyeen rauniona pystyä, eikä se ole aivan vähän. Reveal on levy ilman itsepetosta. Se on imitaatio mestariteoksesta.