R.E.M.: Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage 1982-2011

R.E.M.
Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage 1982-2011
Warner Bros.

Alkoi näyttää siltä, että R.E.M. jatkaa, kunnes taivas putoaa heidän niskaansa. Välttävien levyjen ketjusta huolimatta yhtyeen lopettamispäätös tuli yllätyksenä. Etenkin Michael Stipen karismaa ja Peter Buckin Rickenbackerin helinää tuli heti ikävä.

Part Lies on ensimmäinen R.E.M.in koko uran kattava kokoelma. Tähän asti riippumaton I.R.S. Records ja Warnerin isot pojat ovat pitäneet materiaalinsa erillään. Mukaan valitut 40 raitaa antavat ohuen mutta totuudenmukaisen kuvan suuren amerikkalaisen kitararockbändin urasta. Aika ohuita ovat myös tekijöiden kommentit kansivihkosessa.


R.E.M.in ensilevyjen samean kitarapopin diggarit muodostavat oman kulttinsa. Kaikki eivät ole koskaan päässeet yli siitä, että Stipen laulamista sanoista rupesi saamaan selvää ja levyt alkoivat kuulostaa kunnon studiossa tehdyiltä. Monen mielestä Lifes Rich Pageant -albumi (1986) on tuon kehityksen huipentuma. Kahden siltä valitun raidan (Begin The Begin ja Fall On Me) perusteella on vaikea väittää vastaan.

Itse kuulen Documentin (1987) ja Greenin (1988) seuraavan siirtymäkauden levyinä. Niiden myötä musiikkia rakastavat miehet löysivät lopullisen identiteettinsä ja uskaltautuivat ryhtyä tutkimaan uusia tyylejä. Tulokset olivat sekä taiteellisesti että kaupallisesti hedelmällisiä.

Siinä mielessä R.E.M. oli vanhanaikainen yhtye, että se teki loppuun saakka uppiniskaisen erilaisia albumeja. Joskus sisäsyntyisiltä vaikuttavat valinnat onnistuivat, joskus polvet valuivat verta. Buck, Stipe ja basisti Mike Mills tuntuvat itsekin tietävän, milloin kaikki ei ollut kohdallaan, sillä muutama myöhempi albumi ohitetaan vain yhdellä valinnalla. Rumpali Bill Berry jäi eläkkeelle viimeisen mestariteoksen eli New Adventures In Hi-Fi -levyn (1996) jälkeen.

Maaliskuussa ilmestyneen, epätasaisen Collapse Into Now -albumin myötä R.E.M. täytti sopimuksensa Warnerin kanssa. Miltei välittömästi Buck, Mills ja Stipe rupesivat tekemään seuraavaa levyä. Ilmeisenä aikomuksena oli julkaista se omin voimin. Valmiiksi saatettiin kolme biisiä, jotka ovat kaikki mukana tällä kokoelmalla.

Uusista kappaleista A Month Of Saturdays on kehno, keskenkasvuinen rock, joka ei huvita hetkeäkään. Tunnelmalliset We All Go Back To Where We Belong ja Hallelujah onnistuvat paremmin, kuulostavat luontevammilta. Olisikohan niiden liepeiltä löytynyt yhtyeen seuraava suunta?