SONDRE LERCHE: Two Way Monologue

Norjalainen Sondre Lerche kiersi baareja akustisen kitaransa kanssa jo ennen kuin oli anniskeluiässä. Ihmelapsen Faces Down -albumidebyytin (2001) ilmestymistä siirrettiin, kunnes hän oli saanut suoritettua oppivelvollisuutensa. Ilmestyessään kaihoisa ja aistikkaasti sovitettu levy meni Norjan myyntilistan kakkoseksi. Lopulta Virgin päätyi julkaisemaan albumin yli kymmenessä maassa. Hieman naukuen laulavan Lerchen toinen albumi äänitettiin esikoisen tavoin nuorukaisen kotikulmilla Bergenissä. Sen sovitusten 2000-lukuiset The Beatles – ja Van Dyke Parks -adaptaatiot kielivät kehittyneestä korvasta, mutta toisinaan kappaleet sortuvat omaan näppäryytensä. Turhat osat eivät saa ihastelemaan osaavuutta, vaan nakertavat ilmaisun tehoa. Levyn lauluista hienoimmin soivat lyhyt Love You -johdanto ja The High Llamas -maestro Sean O'Haganin auttama levollinen Days That Are Over.

Ruotsalaisen Mattias Hellbergin musiikista tulee mieleen se osa Yhdysvaltoja, jota ei ole tapana kuvailla aurinkoiseksi tai urbaaniksi, vaan pölyiseksi. Vuosituhannen alussa hän äänitti The Soundtrack Of Our Lives -pianisti Martin Hederosin kanssa kaksi karua, mutta sydämellistä albumia. Niistä jälkimmäiselle ystävykset kirjoittivat omiakin lauluja, mutta erityisesti levyillä ihastuttivat miesten tulkinnat muiden muassa Lou Reedin, Neil Youngin ja Tim Hardinin kappaleista.

Mattias Hellbergin ensimmäisen sooloalbumin päättää uskottava luenta Paul Simonin Mother & Child Reunionista, mutta muuten kappaleet ovat tälle levylle kirjoitettuja. Vähäeleiset laulut on taltioitu ensimmäisellä otolla ja se välittyy poikkeuksellisen vahvana läsnäolona. Kun Hellberg ystävineen yltyy True-raidalla ruhjomaan rockia, touhu tuntuu tyylirikolta. Laulunkirjoittajana mies ei ole lähelläkään esikuviensa tasoa, mutta selviää haasteesta rimaa hipoen.

Siinä missä Sondre Lerche ei pelkää ohjelmoitujen rytmien ja samplejen käyttöä, Mattias Hellberg pitäytyy rakastamassaan vanhanaikaisessa musiikin tekemisen mallissa. Molemmat levyt ovat tekijänsä näköisiä, mutta niistä kummastakin puuttuu se maaginen kosketus, joka tekee musiikista ikimuistoista. Levyistä vähän onnistuneempana voi pitää Hellbergin albumia, joka soi viimeiseen nuottiin asti tarkoituksen- ja totuudenmukaisena dokumenttina tekijänsä mieltymyksistä. Lerchen musiikissa on edelleen hieman etsiskelyn tuntua.