THE STYLE COUNCIL: The Complete Adventures Of The Style Council

Paul Wellerin ja kosketinsoittaja Mick Talbotin, myöhemmin myös rumpali Steve Whiten ja laulajatar DC Leen, muodostama The Style Council oli kyllä turha bändi. Miten ihmeessä Paul Weller sortuikin The Jamin hajoitettuaan sellaisen kilkuttelun ja kahvilamusan vietäväksi?
Ja paskat oli turha bändi. Etenkin The Style Councilin kaksi ensimmäistä albumia ovat omaa aikakauttaan vasten tarkasteltuna todella merkittäviä levyä. Cafe Bleusta huokuva kesäinen lämpö ja Our Favourite Shopin Thatcherin uudelleenvalinnan aiheuttama poliittinen avoimuus sanovat 80-luvun puolivälistä aivan yhtä paljon kuin vaikkapa The Curen Pornography tai The Smithsin nimetön esikoisalbumi. Ja vaikka seuraavien albumien sisältö lähestyikin konseptuaalista ulkolukua, niin The Style Councilin singleraidat pysyivät alusta loppuun asti poikkeuksellisen tasokkaina. Esimerkiksi Speak Like A Child, Long Hot Summer, Solid Bond In Your Heart, My Ever Changing Moods, You’re The Best Thing, Waiting, How She Threw It All Away ja Wanted ovat kaikki oman aikakautensa aromikkainta maitokahvia. Itse asiassa moni muu oli 80-luvulla paljon pahemmin hukassa kuin Paul Weller. Ja mitä muutakaan Weller olisi voinut tehdä vuonna 1983? Olisiko hänen pitänyt hypätä Iron Maidenin tai Kajagoogoon kelkkaan?
Toki Paul Wellerin tapa toteuttaa visioitaan oli liikaa monille uskollisille The Jam -faneille. Ensin Weller julisti rock-kitaran pannaan ja heti seuraavaksi valitsi Pariisissa pidettyjen valokuvasessioiden vaatteet Yves Saint Laurentin vuoden 1983 kesäkataloogista. Oli siinä monilla ihmettelemistä. Aluksi musiikin vilpittömyys ja positiivisuus sekä toinen toistaan seuranneet top ten -hitit pitivät The Style Councilin kuitenkin pinnalla, mutta viimeistään Confessions Of A Pop Group -albumin klassiset pianoteemat tiesivät tuhoa.
The Complete Adventures on viiden cd:n boksi, joka sisältää paksun kirjasen, sanoituslakanan ja suunnilleen kaiken 80-luvulla julkaistun The Style Council -materiaalin. Niiden lisäksi mukana on levy-yhtiön vuonna 1989 liian epäkaupallisena hyllyttämä Modernism: A New Decade -albumi. Modernism oli taas uuteen suuntaan tahtoneen Wellerin yritys tehdä house-vaikutteista klubimusaa, jossa yksitoikkoinen rytmi määrää ja laulu on taka-alalla.
Polydorin hyllytettyä takaisin undergroundiin pyrkineen Wellerin tanssilevyn hän ampaisi soolouralle. Tähän mennessä Weller on julkaissut omalla nimellään neljä studioalbumia, livelevyn ja hittikokoelman. Kahden viimeisimmän albumin myötä häntä on ruvettu kutsumaan 90-luvun Eric Claptoniksi. Toisin sanoen, miehen tekemisiä on ymmärretty johdonmukaisesti väärin jo 15 vuotta.