Popkulttuurissa elämä ja taide kietoutuvat yhteen. Joskus raja musiikin ja sen tekijän välillä häipyy olemattomiin. Näin on käynyt myös Syd Barrettille. Hänen musiikkiaan on jo vuosikymmenet kuunneltu inhimillisen tragedian lävitse: kun Pink Floyd matkasi maineeseen, sen nerokas johtohahmo vetäytyi erakon elämäänsä – tripille, jolta ei koskaan ollut paluuta.
Pink Floyd piti loppuun asti hyvää huolta varhain joukoistaan harhautuneesta Sydistä, ja nyt David Gilmour pyrkii esittelemään vuonna 2006 kuolleen Barrettin uusille sukupolville. Mielenkiintoista tässä asetelmassa on se, että juuri Gilmour oli kitaristi, joka täytti Pink Floydissa Sydin tyhjäksi jättämän aukon. Toisaalta hän oli neljäkymmentä vuotta sitten mukana tuottamassa Sydin ensimmäistä sooloalbumia (The Madcap Laughs) ja tuotti yksin sen toisen (Barrett). Tälle albumille Gilmour on miksannut uusiksi viisi raitaa.
Syd Barrettin luova kausi jäi lyhyeksi. Niinpä on perusteltua rakentaa kokoelma niin, että mukana on kuusi Pink Floydin Barrett-biisiä. Arnold Laynella ja See Emily Playllä säihkyi Sydin timantti kirkkaimmillaan, mutta jo bändin kolmannella singlellä Apples And Oranges alkoi musiikin sisäinen maailma vääristyä.
Soolotuotannossaan Syd sitten vetäytyi omaan sisäavaruuteensa. Hänen oudot laulunsa eivät miellytä massoja, mutta aina Syd onnistuu löytämään uusia hengenheimolaisia, vannoutuneita kannattajia, joiden mielestä yksikään toinen artisti ei uskalla katsoa noin syvälle ihmismielen mustaan aukkoon.
An Introduction To Syd Barrettia voi suositella huolellisesti valmisteltuna peruskurssina yhden eksyneen neron musiikilliseen todellisuuteen. Samalla on julkaistu uusiksi Sydin sooloalbumit (edellä mainittujen lisäksi vuonna 1988 ilmestynyt sekalaisten äänitteiden Opel-kooste). Näistä suositeltavin on The Madcap Laughs. Kenellekään en kuitenkaan suosittele noiden kolmen levyn kuuntelemista yhdeltä istumalta. Sen verran rankkaa ja riitasointuista taidetta Syd loi.