TIM FITE: Gone Ain´t Gone

Ensi kuulemalta Tim Fiten lupaava debyyttialbumi kuulostaa vasemman laidan singer/songwriter-kamalta tai alt.countrylta. Tavallaan se onkin sitä, mutta tekotapa on lähempänä hiphoppia. Brooklynin kasvatti on nimittäin ensin leikkonut ja liimannut luupeiksi (jopa 16 tahdin) pätkiä levykokoelmansa materiaalista, joka koostuu alekaukaloiden unohdetuista rock-bändeistä, kuten Tim Ferguson & The Cousin Lovers, The Seymours ja Trunk Federation). Saumat hän on paikannut omalla soitollaan ja laulullaan, jonka maailmaan väsynyt sointi tuo mieleen nuoren Guy Clarkin, jos kohta Timin rap-mieltymykset paikoin kuultavat läpi.

Gone Ain't Gone -levyn henkilökohtaisen oloisissa teksteissä tuoksahtaa usein vahva sosiaalinen omatunto. Se kulminoituu I've Kept Singingilla spirituaalimestari Paul Robesonin napakoissa lausunnoissa sekä musta pantteri Stokely Carmichaelin tulenarassa introssa muuten muinaisfolkilta tuntuvaan Toasted Ryeen. Tietty kokeellisuus leijuu pääsääntöisesti rauhallisen levyn yllä, mutta halutessaan Fite rokkaakin tarttuvasti, kuten ripeässä No Good Heressä.

Mukana seuraavan sarjakuvan verikone, jonka naksutus kuuluu siellä täällä levyllä, on arkipäivää Fitelle. Hän on joutunut käyttämään sitä syntymästään saakka.