TREEBALL: National Treasure

Treeballin debyyttilevy The Strawberry Blonde School of Class herätti kaksi vuotta sitten mukavasti huomiota. Suurin syy siihen oli epäilemättä bändin johtohahmo, jonkinasteiseksi Suomen supertuottajaksi noussut britti Nick Triani. Mallikelpoiselta kuulostavan debyytin latistivat kuitenkin varsin tylsät sävellykset.

Kakkoslevyllään Treeball alkaa lunastaa lupauksiaan. Yhtyeen pop on entistäkin itsevarmempaa ja nyt mukana on runsaasti hienoja sävellyksiä. Treeballin vahvuutena on kaksi taitavaa ja hyvin yhdessä soundaavaa laulajaa, jotka molemmat kirjoittavat itsensä näköisiä lauluja. Astridin puhdas ja pehmeä, vuoroin Aimee Mannin ja Nina Perssonin mieleen tuova ääni istuu hienosti Nickin sopivan särmikkääseen ja hieman nörttiin laulutyyliin.

Debyytin tavoin levy on sovitettu huolella ja kekseliäästi. Esimerkiksi Bolivian Adventuren accapella-väliosa on riemastuttava. Toisaalta vähempikin olisi riittänyt, sillä jatkuvasti muuttuvista sovituksista tulee paikoin levoton olo. Olisi mukava kuulla enemmän ihan vain suoraan ja simppelisti soitettuja biisejä, sävellyksen voimaan luottaen. Tässä suhteessa malliesimerkki on hurmaava Nothing Left On The Shelf.

Kaiken kaikkiaan National Treasure on kerrassaan mallikelpoista poppia, ei kovin omaperäistä mutta ei se sitä yritäkään olla. Treeball on huolella ja taitavasti tehty sekoitus brittipopin nokkeluutta ja jenkkifolkin maanläheisyyttä. Trianin kynäilemä avausbiisi Monkeys tarttuu kiinni sekä sävellyksellisillä, että sovituksellisilla koukuillaan ja Fulsome on powerpopiksi täysosuma. Astridin sävellyksissä on puolestaan selviä, mutta ei häiritseviä Aimee Mann -vaikutteita, eikä niiden tarvitse juuri esikuvansa rinnalla hävetä, niin kauniita laulumelodioita ne tarjoilevat.

Pianoa levyllä on aivan liikaa, sitä käytetään yleisen väärinkäsityksen mukaisesti automaattisena tunnelman luojana. Tosiasiassa pianolla, jos millä on helppo latistaa tunnelma tylsäksi.