TREEBALL: The Strawberry Blonde School Of Class

Jim Pembroken ja Paul Oxleyn tavoin Treeballin laulaja/kitaristi/lauluntekijä Nick Triani on syystä tai toisesta Suomeen rantautunut britti. NME kuvaili Trianin aiempaa Supermodel-yhtyettä "marxistiseksi Sladeksi", mutta kummallakaan määreellä ei ole mitään tekemistä Treeballin monipuolisen ja omailmeisen rockmusiikin kanssa.

Levyn erinomaiset laulut ovat yhtä vaille kaikki Trianin kirjoittamia, se ainoa poikkeus on Astridin (laulu, klarinetti ja koskettimet) säveltämä ja sanoittama herttainen vihalaulu Blooms. Useimmat kappaleet saavat käyttövoimansa miehekkäältä Evan Dandolta kuulostavan Nickin ja herkästi, mutta ei anteeksipyytelevästi laulavan Astridin äänien yhteensopivuudesta. Samankaltainen rujon ja kauniin vastakkainasettelu toimi moitteetta jo Lee Hazlewoodin ja Nancy Sinatran duetoissa ja toimii tietenkin edelleen.

Levyn soundi on periaatteessa hyvin yksinkertainen, mutta rikas ja oivaltava instrumentaatio saa aikaan vaikutelman jostain runsaammasta. Kappaleet eivät perustu mihinkään tiettyyn bändisoundiin, vaan esimerkiksi monenlaiset retrourut, viulu, klarinetti ja pedal steel ovat niiden toteuttamisessa aivan yhtä olennaisia välineitä kuin rockbändin perussoittimet. Tuottaja-Trianin panos näkyy levyllä etenkin hyvin oivaltavana ja rohkeana äänitilan käyttönä.

Nick Trianin panoksesta johtuen The Strawberry Blonde School Of Classia on mahdoton pitää suomalaisena marginaalirocklevynä, mutta joka tapauksessa se on yksi parhaimmista Suomessa tehdyistä albumeista omassa väljässä lajityypissään. Sen kaksi parasta raitaa on sijoitettu oikeaoppisesti heti alkuun, joten niiden tasokkuus on helppo tarkistaa levykaupassa. Tuimalla kitarariffillä ja tinkimättömällä rumpubiitillä käyntiin jyrähtävä Hey Punk! muuntautuu neljännen minuuttinsa aikana rauhoittavilla lastatuksi versioksi Petula Clarkin Downtownista ja leikkisästi keimaileva Friday Night on levyn ilmiselvä pophitti.