U2 on ylpeillyt tämän levyn olevan se mestariteos, jota varten heidät on luotu. Kerskailun ymmärtää, sillä U2 kuulostaa inspiroituneelta ja itseensä tyytyväiseltä, mutta kuulijalle levy ei aivan noin merkittävänä avaudu. On järkevämpää ajatella, että jos Achtung Baby (1991) oli heidän elämänsä levy, How To Dismantle An Atomic Bomb vastaa onnistuneesti kysymykseen, mitä sen jälkeen.
Viime levyillään U2 on harhaillut suuntaan jos toiseenkin. Vaikka yksikään levy ei ole ollut toivoton, kuulostaa U2 nyt olevan pitkästä aikaa sinut itsensä kanssa. Albumia kuunnellessa mieleen nousee monta eri U2-kuvaa: 80-luvun takatukkajätkät, 90-luvun varajeesukset ja 2000-luvun ”rikas, mutta tavallinen” -rokkarit. Levyn ansio on saattaa nämä kuvat yhteen sopuisasti.
Albumi jatkaa edellislevyn (All That You Can’t Leave Behind, 2000) tapaan kurottamista menneisyyteen, etenkin The Unforgettable Fire (1984) tulee mieleen toistuvasti. Toisin kuin Vertigo-single vihjaili, levy ei juuri rokkaa. Pääosassa ovat kevyet, The Edgen helisevillä delay-kitaroilla kuorrutetut poplaulut. Tuttua U2-soundia luovat myös Adam Claytonin neljäsosanuoteille pumppaava basso ja Larry Mullenin kiintymys tomien käyttöön. Paikoin levy nojaa liikaakin juuri tähän tavaramerkkisoundiin, esimerkiksi Where The Streets Have No Namea muistuttava City Of Blinding Lights ja Bullet The Blue Skyn tapaan dramaattinen Love And Peace Or Else eivät paljon muuta tarjoa.
Ilahduttavan monta loistavaa sävellystä levylle kuitenkin on päätynyt. Sometimes You Can’t Make It On Your Own ja Original Of The Species ovat U2-klassikoita, joita yhdistää kertosäkeen mieltäylentävä melodia. Ensin mainitun falsettiosuus on upea ja jälkimmäinen toimii hyvänä esimerkkinä levyn lukuisista hienoista c-osista.
Sitten on tietenkin tulkitsemiseen koko suurella egollaan heittäytyvä Bono, jonka äänessä on tarvittaessa myös valtava annos lämpöä. Bono on myös U2:n heikoin lenkki, sillä hänen sanoituksensa eivät ole koskaan olleet kovin eheitä. Suurin osa uudenkin levyn teksteistä liikkuu liian yleisellä tasolla koskettaakseen, poikkeuksena Bonon edesmenneestä isästä kertova Sometimes You Can’t Make It On Your Own. Aivan oma lukunsa ovat maailmanparannustekstit, joita tälläkin levyllä riittää: levyn päättää sävellyksenäkin turhanpäiväinen Yahweh.
How To Dismantle An Atomic Bomb -levy oikeastaan tuntuu onnistuneemmalta kuin mitä se on, sillä U2:n uudelleen löytämää ominaissoundia kuuntelee ilokseen. Tämä on juuri niin itseriittoista ja massiivista, mutta kuitenkin inhimillistä kuin vain U2 voi olla. Kokonaisuutta verottavat muutamat mitättömät sävellykset sekä turhankin turvallinen tunnelma eikä levy sen vuoksi nouse varteenotettavaksi kilpailijaksi dublinilaisten parhaille albumeille.
