U2: The Best & The B-Sides Of 1990-2000

U2 on ollut koko aikuisikäni minulle se kaikkein tärkein bändi. Edgen, Bonon, Larry Mullen Jnr:in ja Adam Claytonin – joka on muuten syntyperältään englantilainen – asemaa ei mikään ole pystynyt horjuttamaan. Eikä siihen pysty tämä kokoelmakaan.

Achtung Baby (1991) on U2:n 90-luvun kivijalka ja lähtölaukaus. Työskentelin tuolloin levyliikkeessä ja muutamat asiakkaat luulivat saaneensa viallisia levyjä, eivät niinkään alun kaiuttimia viiltävän kitarasoundin kuin massiivisen möyryävän bassovoittoisen masteroinnin vuoksi. Biisien introt kuulostavat paikoin radiolta, jossa ei ole asema kohdallaan. Kaikki tämä siksi, että bändille oli tärkeä ottaa riskejä: luoda uusi, modernimpi soundi, jossa oli sekä tanssi- että industrialviitteitä. Grungejuna ei onneksi tuolloin ehtinyt kunnolla Zoon asemalle. Ja mitäpä kokoelma saa tästä irti? Kaksi ensimmäistä biisiä ovat Even Better Than The Real Thing ja Mysterious Ways, harvoja Achtung Babyn radiosoitettavia biisejä. Onneksi U2 on paljon muutakin.

Jopa Joe Satrianin tasoinen lurittaja on usein ylistänyt Edgen kitarointia, mutta tuskinpa hän tarkoittaa Edgen sorminäppäryyttä. Sama asia koskee laajemmin koko bändiä. U2 on aina parhaimmillaan neljä erillistä muusikkoa, joiden yhteismusisointi on se kaikkein tärkein juttu. U2:n biisit ovat usein musikaalisessa mielessä todella yksinkertaisia, mutta taika onkin toisaalla, esityksessä. Tämä unohtui osaksi 90-luvulla, jolloin bändin taipumus käyttää uusinta teknologiaa siekailematta hyödykseen tuotti hyvin vaihtelevaa jälkeä: aivan klassisia mollivoittoisia rallatuksia, mutta myös hyvin radikaaleja kokeiluja aidossa pioneerihengessä.

U2 on ollut pedanttisen tarkka julkisuuskuvastaan. Valtavan koneiston sisäpiirien sisäpiiriin mahtuu monta piiriä. Kun POP (1997) julkaistiin, medialle ei vuotanut tavuakaan siitä, että levy oli saatettu markkinoille ennen aikojaan. Paineenalaisena työskentely ei ilmeisesti ole edes U2:lle helppoa. Popmart-kiertueen jälkeen annettiinkin lausuntoja, että etenkin Onen kaltaiseksi ikivihreäksi ajateltu Staring at the Sun oli puoliraakile. Bändille itselleen lienevätkin nämä uudet POP-miksaukset tärkeitä, joista Discothèque ja Gone ovat erityisen onnistuneita, mutta Staring at the Sun ei toimi oikein vieläkään. Tämän tason rockbändille on silti mielenkiintoinen veto kirjoittaa omaa lähihistoriaansa uusiksi.

Levyn puutteet ovat kappalevalinnassa tai pikemminkin sen puutteessa. Miksi B-sidesillä on viisi samaa biisiä kuin varsinaisella Best of -levyllä? Ei kai ainoastaan siksi, ettei U2 ole 15 vuoteen jättänyt singlejensä b-puolille ensimmäistäkään merkittävää omaa, muualla julkaisematonta biisiä? Singlejen ostamiseen ovat ajaneet erinomaiset livebonukset ja vaihtelevan tasoiset remiksaukset. "Best of" on tietysti subjektiivinen käsite, mutta tämä paketti haiskahtaa enemmän lännen vihreälle dollarille kuin Irlannin nummille. Kyseessä ei edes ole singlekokoelma, sillä monta singlenä julkaistua klassikkoa on nyt jätetty pois. Näistä The Fly kuulostaa kieltämättä maailmanlopulta ja Please on synkkä, mutta Walk Onin unohtamiselle en keksi edes markkinointilähtöistä syytä. Vielä suurempi ihmetys on viimeinen biisi, The First Time, joka on kokeilevan Zooropan (1993) jämäraitoja.

Tämä kokoelma korostaa U2:n 90-luvun tuotannon laulu- ja tekstivoittoisuutta. All That You Can't Leave Behindin (2000) biisit kuulostavat yllättävän raikkailta. Kyseessä oli ensimmäinen U2-levy, jolla ei ollut pakonomaista tarvetta ottaa etäisyyttä vanhaan materiaaliin. Päinvastoin kuin useimmilla popveteraanilaulajilla, Bonon äänenkäyttö ei ole ainakaan vielä manerisoitunut tiettyyn muottiin. Vaikka pätykkä ei ole pystynyt kailottamaan entiseen malliin esimerkiksi New Year's Daytä yli vuosikymmeneen, sävyjä on tullut miljoonan dollarin edestä lisää. Miehekkään falsetin rinnalle on löytynyt muitakin tulkitsemistapoja. Bonon tekstit olivat pitkälle 80-luvulle puhdasta usvaa, mutta 80-luku kalpenee tässä(kin?) suhteessa 90-luvulle mennen tullen.