U2: No Line On The Horizon

U2
No Line On The Horizon
Island

Kesällä 2006 maailmalle kiiri jännittävin U2-uutinen aikoihin: yhtye oli kiinnittänyt kahdennentoista studiolevynsä tuottajaksi Rick Rubinin. Hänen panoksestaan äänittämöissä riittää tarinoita siinä missä kertojiakin, mutta tässä kehyksessä pääasia olikin, että Dublinin ylpeys ilmaisi tahtoa rikkoa peruskaavaansa nostamalla pakasta melkoisen jokerikortin.
Jonkun ajan kuluttua yhteistyön uutisoitiin päättyneen – oikeastaan ennen alkuaan. Rubin oli toivonut yhtyeen työstävän materiaalin lähes valmiiksi keskenään. Hän olisi astunut kunnolla kuvaan vasta studiossa, mikä taas ei Bonolle ja jätkille sopinut.

Ja niin mureni rohkea suunnitelma. Kukaan ei voi tietää, mitä U2 ja Rubin olisivat yhdessä saaneet aikaan, mutta yhtälön tuloksena kuulijat olisivat sentään vielä kerran voineet työntää U2:n levyn soittimeen kysymysmerkki ja yllätyksen toive ajatuksissaan. Nyt, kun pääasiallisiksi kaitsijoiksi palkattiin U2:ta ensi kerran vuonna 1987 (The Joshua Tree) ja viimeksi vuonna 2000 (All That You Can’t Leave Behind) studiossa kahdestaan myötäilleet Daniel Lanois ja Brian Eno, jokainen rockin harrastaja tiesi tarkkaan ja ennalta, mitä tuleman pitää.

Jo No Line On The Horizonin ensimmäinen pyöritys paljastaakin yhtyeen taas menneen tuttujen jees-tuottajiensa ja eriasteisten aihioidensa kanssa studioon ja työstäneen siellä parhaan taitonsa mukaan levyllisen musiikkia. Vain vahvat biisit uupuvat. Juuri tähänhän Rubin yritti puuttua ennen kuin sai rukkaset!

Jos levyltä joku sankari pitää löytää, hän on taas kerran The Edge. Soitosta ja soundeista edelleen ihailtavan innostunut kitaristi saa puhallettua eloa jopa niin tyhjänpäiväisiin biisikkeisiin kuin Stand Up Comedy ja valssin tahtiin konkkaava Breathe.

Adam Clayton ja Larry Mullen ovat yhtä anonyymejä ja korvattavissa kuin ennenkin. Joillekin tämä on tunnus käsityöläisyydestä ja rautaisesta ammattitaidosta. Itseäni ei rasittaisi, jos yli 30 yhteisen soittovuoden hedelmänä kompilla olisi esittää jotain omaleimaistakin. Ja Bono tietenkin on Bono. Jumalasta, ihmisyydestä ja rakkaudesta kirjoittaminen sekä tulkitseminen häneltä kyllä sujuvat, kuten vaikka ylväs Magnificent ja ainakin 900 vuotta vanhan Oi saavu jo Immanuel -virren melodialle pohjaava White As Snow todistavat.

Kun 2000-luku alkoi, U2:n tuorein studiokiekko oli surkea Pop vuodelta 1997. Toivoin bändillä vielä riittävän eväitä edes yhteen kelvolliseen rocklevyyn. Tällä hetkellä näyttää, että se oli viiden vuoden takainen How To Dismantle An Atomic Bomb. Harhaileva No Line On The Horizon on perehtyneen tutustumisenkin jälkeen ihan liian luonnosmainen ja vailla suuntaa säväyttääkseen.