1980-luku ei ollut helppoa aikaa heavy metal -legenda Black Sabbathille. Vuosikymmen alkoi lupaavasti Ronnie James Dion tultua bändiin potkut saaneen Ozzy Osbournen tilalle ja yhtyeen julkaistua kaksi nykyään klassikoiksi luettavaa albumia Heaven And Hell (1980) ja Mob Rules (1981), mutta sitten Dio riitaantui kitaristi Tony Iommin ja basisti Geezer Butlerin kanssa ja perusti oman Dio-yhtyeen vieden rumpali Vinny Appicen mukanaan. Iommi, Butler sekä riveihin palannut alkuperäisrumpali Bill Ward jatkoivat eteenpäin uuden managerinsa Don Ardenin kanssa, joka pestasi Deep Purple -solisti Ian Gillanin bändin keulille. Tämä ryhmä sai aikaiseksi ristiriitaisen vastaanoton saaneen Born Again -albumin, jonka kiertueella nähtiin muun muassa Stonehenge-lavarakennelma, joka oli niin iso, ettei se edes mahtunut lavalle kaikissa keikkapaikoissa.
Butler muisteli tuota surullisenkuuluisaa Stonehenge-lavastetta tuoreessa Into The Void -elämäkerrassaan ja sanoo sen olleen täysin manageri Don Ardenin älynväläys. Basisti itse piti sitä alusta saakka naurettavana asiana.
”Ilmeisesti koska levyllä oli Stonehenge-niminen instrumentaali, Don halusi sellaisen myös lavalle. Tarkoitus oli, että keikan edetessä massiivinen aurinko nousee kivien takaa. Mielestäni se oli kertakaikkisen naurettava idea”, Butler kirjoittaa.
Asiat eivät kuitenkaan sujuneet todellakaan kuin Strömsössä: auringosta luovuttiin, koska se olisi maksanut liikaa ja jostain syystä lavarakennelman tekijät olivat tulkinneet Ardenin suunnitelmia väärin ja luulleet jalkojen tarkoittavan metrejä, minkä johdosta kivipaaseista tuli kolme kertaa suunniteltua isompia.
”Treeneissä kivet näyttivät itse asiassa aika vaikuttavilta. Mutta kun soitimme kiertueen ensimmäisen keikkamme Norjassa, kivet hipoivat kattoa”, Butler muistelee.
”Silloin Don sai uuden älynväläyksen: ’Puetaan lyhytkasvuinen [Born Again -levyn] kannessa olevaksi demonivauvaksi ja pistetään hänet kiipeilemään kivien päälle’. Kanadassa eräällä keikalla tämä kaveri, jolla oli punaiset trikoot ja keltaiset kynnet ja sarvet, ryömi korkeimman kiven päällä ja putosi. Niin oli tarkoituskin käydä, mutta joku oli siirtänyt alla ollutta patjaa ja raukka loukkaantui siinä melko pahasti. Se oli paholaisvauvan loppu.”
Nämä sekoilut muistuttavat erehdyttävästi ikonisen This Is Spinal Tap -elokuvan kohtausta, jossa Spinal Tap -yhtyeen lavalle laskeutuva Stonehenge on niin pieni (koska suunnittelijat sekoittavat jalat tuumiksi), että sen ympärillä tanssivat lyhytkasvuiset henkilötkin näyttävät paaden rinnalla kookkailta. Butler sanoo myöhemmin kysyneensä elokuvan näyttelijöiltä, oliko idea tähän saatu heiltä, mutta hänelle vakuutettoon sen olleen puhdas sattuma. Basistin mukaan sitä on kuitenkin vaikea uskoa.
”Minulta usein kysytään, olenko nähnyt sen elokuvan. Vastaan aina: ’Nähnyt? Minähän elin sitä’. Iron Maidenin tyypit vihasivat sitä leffaa ja pitivät sitä loukkaavana, mutta minusta se on hauskimpia elokuvia, joita olen nähnyt, koska se on niin osuva ja tarkka”, Butler toteaa.
