Kitaravirtuoosi Marty Friedman soitti Megadethin riveissä vuodet 1990-2000. Kyseiselle ajanjaksolle ajoittui myös yhtyeen myyntipiikki albumeilla Countdown to Extinction, Youthanasia ja Rust in Peace. Yhtye loivensi viimeksi mainitun jälkeisillä ysärilevyillä ilmaisuaan kaikista kireimmästä rässipaahdosta radioystävällisempään suuntaan, ja tämän seurauksena pokkasi nimiinsä kourallisen radio- ja MTV-hittejä.
Friedmanilta kysyttiin hiljattaisessa haastattelussa, onko hän samaa mieltä siitä, että Megadeth muutti selvästi tyyliään hänen aikakaudellaan.
”Ehdottomasti. Mielestäni se oli ihan erilaista”, Friedman sanoo Gustavo Maiatolle. ”Megadeth oli hieno bändi ennen kuin liityin siihen, ja se on pysynyt hienona bändinä sen jälkeen kun lähdin. Minun aikanani Megadethillä oli tietty soundi ja look, ja mielestäni se poikkesi selvästi kaikista muista aikakausista.”
Megadethin striimatuin biisi Spotifyssä on Symphony Of Destruction. Friedman on aiemmin ruotinut Countdown To Extinctionilta singlenä julkaistun kappaleen syntyprosessia muistelmissaan.
”Kirjoitin tästä paljon elämäkerrassani [Dreaming Japanese]”, Friedman sanoo. ”Oleellinen juttu oli se, että olipa biisi kirjattu sitten kenen tahansa nimiin, kaikki neljä bändin jäsentä työskentelivät täsmälleen saman verran sävellyksen parissa. Kaikki tekivät yhtä paljon alusta loppuun.”
”Jos muistan oikein, Symphony Of Destruction oli toisella bändin kanssa tekemälläni levyllä, ja tunsin oloni silloin jo mukavammaksi porukassa”, Friedman jatkaa. ”Se oli kenties ensimmäinen pop-kappaleemme. Olin siitä iloinen, sillä pop-kappaleita tarvitaan, mikäli halutaan tavoiteilla suuria yleisöjä. Uskoakseni teimme sen menettämättä heavy metal -fanejamme. Aina voi tehdä popimpaa tavaraa, mutta emme todellakaan halunneet menettää ydinyleisöämme.”
