Teksti ja kuvat: Timo ”IC” Isoaho
On marraskuun loppupuoli 2020, ja olen sopinut tapaavani Bodom After Midnightin herrat Popmedian toimitiloissa perjantaina iltapäivällä. Tarkoituksena on tehdä mittava haastattelu joulun alla ilmestyvää Soundia varten. Omaa nousukiitoaan vasta hiljalleen aloittelevalla tuoreella kokoonpanolla ei ole mikään varsinainen ”promohässäkkä” vielä päällä, mutta olemme silti tulleet bändin ja sen taustavoimien kanssa siihen ajatukseen, että Bodom After Midnightin lyhyen historian ja tulevaisuudensuunnitelmien kimppuun voisi käydä jo nyt – niin, yhden kansikuvajutun verran.
Rumpali Waltteri Väyrynen, kitaristi Daniel Freyberg ja basisti Mitja Toivonen ovat jo saapuneet Kamppiin, ja itäisessä Helsingissä pirssin alleen ottanut Alexi Laihokin ilmoittaa ilmestyvänsä paikalle tuota pikaa.
Niin tapahtuu, ja kohta iloisesti vitsaileva nelikko asettuu Markus Paajalan kuvattavaksi. Sopivaksi katsotun ruutumäärän täytyttyä uppoudumme haastattelun maailmaan, ja yhtyeen kollektiivinen fiilis näyttää olevan korkealla.
Yli kahdenkymmenen menneen vuoden aikana tutuksi käynyt Alexi on elementissään, ja mies puhuu vilkkaasti ja elehtii sinne tänne. Laulaja-kitaristi on silmin nähden innoissaan uudesta kokoonpanosta sekä tuoreista kappaleista, jotka Bodom After Midnight on juuri saanut nauhoitettua. Haastattelun aikana Alexi painottaa useaan kertaan ja monin eri tavoin, ettei hänen aikomuksenaan ole missään vaiheessa lopettaa soittohommia. Lauseet tulevat juuri sellaisella äänenpainolla, että hänen sanojaan on hyvin helppo uskoa.
Reilun parin tunnin kuluttua asiat on saatu pinottua, ja Bodom After Midnightin nelikko tekee lähtöä kohti seuraavaa osoitetta. Samassa Alexi kääntyy puoleeni ja kysäisee, saisiko hän mukaansa pari pöydällä olevaa valokuvaa. Nämä matkassani olevat potretit, jotka nappasin loppukesällä 2000, tarjoavat varsin hulvatonta meininkiä. Kuviin nimittäin ikuistettiin lähtöhetket ruotsalaiselta Abyss-studiolta äänittäjä/tuottaja Peter Tägtgrenin hellästä huomasta – Children Of Bodom oli tuolloin saanut juuri purkkiin melodisen death metalin kenttää ansiokkaalla kädellä sittemmin muokanneen Follow The Reaper -albumin –, ja näihin ko. hetkiin kuului muun muassa studion majoitustiloissa olleen VHS-laitteen paloitteluoperaatio. Syytä laitteen päreiksi pilkkomiseen en enää hahmota, mutta saattoihan olla, ettei rakkine suostunut toistamaan esimerkiksi muusikoiden diggailemaa Blues Brothers -elokuvaa.
”Mahtavia fotoja. En muistanut yhtään, että me annettiin videonauhurille tuollaista kyytiä. Hah hah!”
Ojennan kuvat Alexille ja paiskaamme vielä kättä. Sitten hän kävelee ovesta ulos. Se jäi viimeiseksi kerraksi, kun näin Alexi Laihon. Viimeiseksi.
Tätä kirjoittaessani olen juuri kuullut Alexin poismenosta, ja uutinen tuntuu oudolta ja epätodelta. Erityisesti siksi, että Alexi vaikutti viime aikoina olevan hyvässä iskussa – kuten sanottua, tunnelma oli katossa koko aiemmin tässä tekstissä mainitun haastattelun ajan ja tunnelma oli yhtä lailla katossa myös Helsingin Tavastialla lokakuun lopulla, kun Bodom After Midnightin herrat soittivat ensimmäiset julkiset keikkansa. Helvetin hyvin muuten soittivatkin.
Mutta ei auta: pitää alkaa totuttelemaan tähän uuteen maailmanjärjestykseen. Kliseitä hyödyntäen: onneksi hieno musiikki ja mahtavat muistot jäävät elämään.
Niitä muistoja on paljon, mutta henkilökohtaisesti kaikista hienoimmat Alexiin liittyvät mielikuvat palauttavat minut vuoteen 1999. Pääsin tuolloin Children Of Bodomin mukana työmatkalle Japaniin, enkä etukäteen hahmottanut juuri lainkaan, mitä tältä reissulta voisi odottaa.
Kiertuemanagerina toiminut Spinefarm-kippari Ewo Pohjola oli entuudestaan tuttu mies, mutta Children Of Bodomin kavereiden kanssa en ollut koskaan aikaisemmin vaihtanut sanaakaan. Saattoi hyvinkin olla, että COB:n viisikko vilkaisi tamperelaista toimittajaa aluksi hieman epäilevästi, mutta kohteliaina nuorina miehinä he toivottivat reportterin joka tapauksessa tervetulleiksi mukaan. No, railakas reissu oli kaikin puolin suurenmoinen: armottomassa lyönnissä ollut Children Of Bodom villitsi sikäläiset fanit, ja samalla Japani sai ikuisen paikan niin minun kuin yhtyeenkin sydämessä.
Jo tämän ensimmäisen ”yhteisen” matkan aikana Alexi Laiho paljastui piinkovaksi humoristiksi ja äärimmäisen lahjakkaaksi rokkariksi – tai punkkariksi, kuten hän itse sanoisi. Mielikuva ei muuttunut miksikään kahdenkymmenen vuoden aikana.
Joistakin henkilöistä yksinkertaisesti loistaa kauas se, että he tulevat tekemään vallankumouksellisia asioita valitsemallaan tiellä. Jo ensimmäisellä tapaamisella oli hyvin helppo havaita, että Alexi Laihon ympärillä leijailee juuri tällainen aura. Eikä se ensivaikutelma pettänyt.
Pitääpä laittaa Follow The Reaper soimaan. Ja heti perään Hate Crew Deathroll.
We’re the hate crew, we stand and we won’t fall
We’re all for none and none for all
Fuck you!
We’ll fight ’til the last hit
And we sure as hell aint taking no shit
Fuck you!
Ps. Miten jäätelö liittyy yllekirjoittaneeseen ja Children Of Bodomiin sekä Alexi Laihoon? No, lisää tästä aiheesta (ja jo mainitusta Japanin-reissusta) täällä. Alla olevassa kuvassa Children Of Bodomin viisikko puolestaan syö paikalle tuomaani jäätelökakkua Tampereen Messukeskuksen backstagella joulukuussa 2015.
