ANOMUS
www.anomus.com
Harvoin tuntee demojen kohdalla näin selvästi ihmetystä siitä, miksi ei tätä bändiä ole vielä pyydystetty johonkin levy-yhtiöön. Anomus kuulostaa nimittäin poikkeuksellisen valmiilta ja helposti eteenpäin markkinoitavalta.
Jo useamman vuoden ja parin demon verran soundiaan hionut ja aiemminkin lupaavalta kuulostanut yhtye on nyt puhjennut nuppuun. Anomus on rankemmanpuoleinen ja aitaa mielenkiintoisen ylhäällä pitävä rockbändi, hieman jonkin 51 Koodia -yhtyeen tapaan. Genressä usein vilahtavat iskelmävivahteet ovat karsiutuneet pois ja tilalla on niukkaa ja hyvin hallittua kimuranttiutta. Soitto on erittäin vakuuttavaa, irtonaista ja kekseliästä, ja Tonin laulussa viehättää erityisesti äänen varmuus ja puhtaus. On hienoa, että mies malttaa olla karjumatta rankemmissakaan kohdissa.
Anomus olisi erittäin helppoa kuvitella isoille festarilavoille, radion tehosoittoon, ja vieläpä siihen haastavimpaan – eli kestävään kotikuunteluun.
Se oli vuoden 2004 alkupuolta, kun yhtyettä alettiin kasata. Voidaan sanoa, että täysin tyhjästä lähdettiin liikkeelle, koska rumpalia lukuun ottamatta kenelläkään ei ollut aikaisempaa bändikokemusta, ja kaikki olivat melko aloittelijoita oman soittimensa kanssa. Alusta alkaen Anomus on perustanut toimintansa omatekoiselle musiikille. Kolme studiodemoa ollaan tähän mennessä tehty, ja musiikillinen linja on elänyt matkan varrella suuntaan jos toiseen. Bändi on kehittynyt paljon, siinä missä ovat sen nuoret jäsenetkin.
Nyt on paikka itsekehulle. Missä mielessä suomalaisten asiat olisivat paremmin, jos Anomus soisi radioiden soittolistoilla?
Ainakin siinä suhteessa tilanne olisi parempi, että kaikki ei tarvitsisi olla samasta valmiiksi suunnitellusta muotista, vaan myös nuoria, vaihtoehtoisia kykyjä pääsisi esiin. Anomuksen toiminnassa on aina tietty yllätysmomentti mukana, ja toivon mukaan se piristäisi myös kuuntelijoiden päivää.
Erityisen hienoa olisi, jos bändimme musiikki syrjäyttäisi soittolistoilta jonkin kuulijoidensa älykkyyttä pilkkanaan pitävän lässynlässyn-kyhäelmän. Senhän voisi katsoa jo ihmisoikeusteoksi!
Mistä luulette johtuvan sen, että niin harvalla suomeksi laulavalla bändillä tuntuu olevan mitään järkevää sanottavaa.
Kyse on yksinkertaisesti siitä, että sävellystä – soitettua musiikkia ja melodiaa – pidetään monella taholla ihan eri tavalla tärkeänä kuin laulettua tekstiä. Tähän on useita syitä.
Kyse siis ei ole siitä, etteikö vaikkapa rakkaudesta, yksinäisyydestä tai iloisesta kesämielestä saisi kirjoittaa, mutta pitääkö se aina tehdä niin mahdottoman mielikuvituksettomasti ja vain pintaa raapaisten?
Mikä tekee teidän teksteistänne yhtään sen parempia?
Tekstimme yrittävät parhaansa mukaan saavuttaa jotakin syvyyttä, kertoa enemmän kuin minkä ensi kuulemalla saa irti. Niiden eteen on nähty melkoisesti vaivaa. Taka-ajatuksena on myös kunnioittaa kuulijaa ja tämän olemusta ajattelevana olentona. Mitä mainioin tilanne olisi se, että joku saisi lyriikoidemme avulla jonkinlaisen omaan elämäänsä liittyvän ahaa-oivalluksen. Ja vaikka rocklyriikka onkin vain rocklyriikkaa – sillä ei välttämättä pelasteta maailmaa – niin ei mitä tahansa huttua silti ole suotavaa syöttää lähimmäisilleen. Huono omatuntohan sellaisesta tulee.
Jos pääsisitte täyspitkän tekoon, niin mitä uskot että ulkopuolinen tuottaja voisi tuoda musiikkiinne?
Kokopitkän albumin teko, niin ettei tarvitsisi koko loppuelämää viettää velkavankeudessa, olisi kyllä todellakin unelman käyminen toteen. Tuottajan tehtävä olisi varmaankin tässä tapauksessa ennemminkin karsia ideoiden ja osioiden virrasta epäsoveliaimmat pois, kuin tuoda omia elementtejään mukaan. Kepillä vaan sormille jos meinataan soittaa biisi liian täyteen. Se on varmaa, että albumista tulisi huomattavasti ilmavampi ja eheämpi kokonaisuus, kuin mitä tähän mennessä bändiltämme on kuultu.
Jos tälläkään kertaa ei kunnolla tärppää, niin missä on vika ja onko asialle enää mitään tehtävissä?
Jos kunnon tärpillä tarkoitetaan levytyssopimusta, niin sen suhteen tätä uusinta demoa voisi pitää vasta ensimmäisenä vakavasti otettavana kokelaana. Mielestämme tämä on selkeästi paras kiekko tähän mennessä, mutta kovimmat paukut ovat varmasti vielä tuloillaan. Mitään yksittäisiä vikoja on sen sijaan turha käydä jalustalle nostelemaan. Pääasia että semmoista musiikkia tehdään jatkossakin mikä omasta mielestä hyvältä tuntuu. Ja toisaalta nuoria miehiähän tässä vielä ollaan. Bändi kehittyy ja kypsyy jatkuvasti soitto- ja biisinväsäystaidossaan. Jos nyt ei nappaa, niin uutta uistinta siiman jatkoksi ja kokeilemaan uudestaan. Kyllä joku levy-yhtiön suurvisiiri ottaa meidät vaikka säälistä listoilleen, kun 23. demo lävähtää postilaatikkoon 2020-luvun lopulla. Sitkeyttä ja iloista mieltä!
M U U T K A T S A S T E T U T
DEATH ROCKSTAR SOCIETY
www.rockstar.fi
Nämä kuopiolaisen Death Rockstar Societyn kaksi biisiä jäivät repeatille. Bändillä on nimittäin harvinaisen hyvin hallussa sekä ehdottoman oma ilme, että tekninen taito toteuttaa näkemyksensä. Johonkin Fantomasin ja kalakukon väliin tämä ehkä luontevimmin livahtaisi. Siis kuvitelkaa Mike Patton huutamassa ”Karjaalan Marjaana” äkkiväärien ja rankasti ryskyvien riffinpätkien väliin. Juuri niin mahtavaa! Paikoin hyvinkin aggressiiviset osat ja nurkan takaa tulevat ideat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, mutta yllättävänkin selkeä juoni hommassa on.
Parasta tässä on se, että pilkahtavasta huumorista huolimatta homma on tehty ilmiselvästi aivan tosissaan. Matin laulu venyy ja karjuu uskottavasti, ja bändistä etenkin rytmiryhmä vakuuttaa totaalisesti. Ei voi muuta kuin toivoa että tätä saa pian lisää.
www.epilogi.fi
Porilainen Epilogi on ollut kasassa koko vuosituhannen ja nyt syynissä on yhtyeen toinen äänite. Ja kyllähän tästä kuulee hyvin sen, ettei matkassa olla hätiköiden. Yhtye ei ole lähtenyt musiikillisesti hakemaan suurimpia erikoisuuksia, mutta silti Epilogin raskaahkossa suomirockissa on selkeää omaa ilmettä ja ideaa. Tämän tyylinen musiikki joko ui tai hukkuu laulajan ja tekstien mukana, mutta onneksi Epilogin kohdalla asiat on hyvin. Mieslaulaja on sinut rajallisen ja tunkkaisen äänensä kanssa, mistä syystä lopputulos on luonteva ja persoonallinen. Teksteissä puolestaan vältetään tyypilliset arkilatteudet tai kornit rakkaudentunnustukset, ja tilalle on löytynyt kauniilta kuulostavia kielikuvia ja parhaimmillaan lähes Liimatta-tasoisia arkihuomioita. Bändi osaa soittaa tarkasti ja mielikuvituksellisesti, vaikka paikoin levyllä on aistittavissa yliyrittämistä villeimpien sovitusideoiden muodossa. Kannattaa vain rohkeasti luottaa omaan luonnolliseen viehätysvoimaansa.
CLEMENTINE
www.myspace.com/clementinesuomi
Rykäistään negatiivinen kritiikki heti alkuun: Clementinen yhteissoitto on vielä paikoin aristelevaa, epätarkkaa ja ryhditöntä. Mutta koska kyseessä on asia, joka varmasti korjaantuu kokemuksen myötä, on tällä poikkeuksellisen pakottamattoman ja rehellisen tuntuista musiikkia esittävällä helsinkiläisbändillä lupaava tulevaisuus.
Clementine soittaa akustista folkkia, jota kantaa poikien hienovarainen ja konstailematon soitto, kevyesti soljuvat sävellykset, sekä Petran kaunis ja harvinaisen luonteva laulutulkinta.
Sanoituksissa liikutaan arkisissa tunnelmissa, mutta tarinoissa on vahvoja tunnelmia. Paikoin liian ilmeiset riimit syövät tunnelmaa, etenkin Pimea jo on –biisissä ne särähtävät korvaan kiusallisen tarpeettomina.
www.myspace.com/throwyourstones
Tämä nuori bändin on hyvä esimerkki siitä, että musiikin ei välttämättä tarvitse olla haastavaa tai erikoista ollakseen kiinnostavaa. Helsinkiläisten alle parikymppisten poikien Yours Truly soittaa tarttuvaa englanninkielistä poprockia, josta välittyy paitsi jo hyvällä mallilla oleva osaaminen, niin ennen kaikkea rakkaus ja intohimo musiikin tekemistä kohtaan.
May Your Heart Be Light on itse asiassa todella koskettava biisi: U2:n helisevät kitarat yhdistyvät Vilin upeaan laulutulkintaan. Hän vetää biisin luontevasti ylärekisteristä, ilman minkäänlaista itsekorostusta ja onnistuu viemään mukanaan. Kauniit stemmat ja tyylitajuinen soitto kruunaavat täysosuman. Myös Mew’n tyylisellä kertosäkeellä loistava Crazy Love on onnistuneesti säröä ja herkkyyttä yhdistä popbiisi.
Muissa raidoissa osaset eivät loksahda aivan yhtä hyvin paikoilleen, ja Yours Trulyn rokatessa rankemmalla kädellä tulee hommaan mukaan väkinäisyyttä. Vilin rääkymä Cut Myself kuulostaa erityisen teennäiseltä.
RÖPÖSKÄ
www.myspace.com/roposka
Hyvällä maulla tehty huumorimusiikki on harvinaista, mutta Röpöskä onnistuu siinä. Huumori ei nimittäin Röpöskän tapauksessa tule kertakäyttövitseistä tai pikkutuhmuuksista, vaan koko touhua leimaavasta leikittelevyydestä ja absurdiudesta. Puolentoista vuoden ikäisen helsinkiläiskolmikon musiikissa maistuu Kumikamelin perintö, ja musiikin kimuranttiudesta tulee toki mieleen myös vanhempi YUP. Lisäksi mukana on vielä astetta kokeilevampia aineksia, rajoja venytellään onnistuneesti aina hetkittäiseen kaaokseen asti.
Tämä kolmen biisin näyte on peräsin Röpöskän omin päin kasaamasta, vielä julkaisua odottavasta albumista. Kolmikko tekee musiikkia erittäin kunnianhimoisesti, mikä kuuluu selvästi paitsi itse musiikista, myös sanoituksista joissa tuntuu olevan mukana paljon harkintaa.
Hiomista kaipaisin ennen kaikkea lauluun, joka paikoin menee turhankin rennon hulvattomaksi, siis se tarvitsisi samanlaista kontrolloitua monipuolisuutta kuin musiikissa parhaimmillaan on.
THE DRAMA QUEENS
www.myspace.com/thedramaqueensband
Mielenkiintoinen tapaus. Kolmanteen demoon ehtinyt kotkalaisbändi yhdistelee suureellista stadionrokkia ja vahvasti indievivahteista americana-sävyä luontevaksi ja hienosti toteutetuksi paketiksi. Yhtye tasapainoilee herkän ja hieman nössön olemuksen, sekä kukkoilevan hardrockin välillä. Kannattaisi tarkemmin tiivistää oma linja, itse suosittelisin maanläheisempää ja herkempää puolta.
Kahdella ensimmäisellä raidalla yhtyeen olemus tuntuu luontevalta, mutta Fallen Onen astetta raisumpi rockaus vieroksuttaa. Tosin komea kertosäe siihenkin on löytynyt, joten ehkä asia korjautuisi vain sovituksen uudelleen miettimisellä. Hyviä sävellyksiä, pätevää soittoa ja melko persoonallinen laulajakin löytyy, joten hyvällä mallilla asiat ovat The Drama Queensilla (nimestä huolimatta kyseessä on kolme miestä) jo nyt.
FOXY FLAMMABLE
www.myspace.com/foxyflammable
”Praise the lord for the men with long hair/Jesus was a metal man” pauhaa Tampereen stonerneidot Foxy Flammable. Tai täysin tyttöbändistä ei ole kyse, sillä rumpupallin takana istuu miespuolinen paukuttaja. Mutta mitäpä hiton väliä sillä sukupuolella on, etenkin kun hommassa on näin paljon ytyä. Kitarassa on juuri oikeanlainen, syvän murea ja ilkeäkurinen särö, vaikka vire ei olekaan aivan matalimmasta päästä. Kyussin syvyyksissä tässä ei siis uida, mutta Fu Manchun vauhtistoner tulee mieleen.
Jonnan laulussa on sen verran äijää kuin noin nätillä äänellä varustetussa tytössä voi olla, mutta hieman laulu tahtoo tallautua muun rypistyksen sekaan. Kannattaisi ehkä hakea lauluun luontevampaa, kenties kevyempää, soundia, jolla saataisiin hommaan muutenkin kaivattua lisäpersoonaa. Myös sävellyksissä ja sovituksissa pitäisi irtaantua genren ilmeisimmistä ratkaisuista.
COMA
www.comaband.fi
Ahkeran puurtamisen ja itsensä kehittämisen kuulee helposti. Vantaalainen Coma on äänittänyt demoja, keikkaillut ja osallistunut bändikisoihin useamman vuoden ajan, mistä syystä tällä ensimmäisellä studiodemolla pahimmat lapsentaudit ovat karsiutuneet.
Kakkosbiisin musemainen yliyrittäminen hieman kostautuu, koska hitusen yli taitojen siinä vielä mennään, mutta kaksi muuta biisiä toimivat hyvin. Davidin innostuneesti hönkivä, sekä melodioista että raivosta hienosti selviävä laulu kantaa hyvin, ja samanlainen heittäytyminen ja sievistelemättömyys on koko yhtyeen vahvuus.
Coma onnistuu pyrkimyksessään olla keskivertoa älykkäämpi ja jännittävämpi rockbändi, mutta kannattaa kuitenkin varoa koukeroiden kanssa. Näin karismaattinen bändi, jolta biisinkirjoittaminenkin tuntuu onnistuvan, ei turhia kikkailuja tarvitse.
Incredible Maman ydinalue on värikäs ja jokseenkin introvertti indiepop, johon yhtye etsii kiinnostavaa vaihtelua loikkimalla suuntaan jos toiseen. Lisäväriä tuo myös tiuhaan käytetty trumpetti.
Tekniseltä toteutukseltaan ja soitto/laulutarkkuudessa tämä äänite jättää vielä suhteellisen paljon toivomisen varaa, vaikka teknisyys ei tässä pääasia olekaan, mutta tyylitaju ja kunnianhimo tulevat erittäin selväksi. Esimerkiksi vähäeleinen Yugoslavia osoittaa, miten pienillä ratkaisuilla Incredible Mama onnistuu luomaan pieneen lauluun suuren tunnelman.
Huonommin homma kulkee raidoissa, joissa Incredible Mama yrittää funkata, sillä rytmi-iloittelu kulkee poppoolta vielä jokseenkin ryhdittömästi. Ongelmaksi muodostuu myös se, että tyylikirjon ollessa näin laaja ei yhtyeestä jää oikein selvää muistijälkeä. Tästä on kuitenkin helppo pitää jo pelkästään omaperäisyyden ja kunnianhimon takia. Nyt vain näkemystä kirkastamaan ja treenaamaan.
www.kulus.tk
Rankka suomirock on niin koluttu lajityyppi, että sitäkin piristävämpää on törmätä genreä mielenkiintoisesti lähestyviin yhtyeisiin. Aiemmin H.C. Homunculuksena tunnettu Kulus on ehdottomasti yksi näistä. Naantalissa neljä vuotta takaperin kasattu ryhmä saa jo näillä kolmella raidalla aikaan monipuolisemman version suomirockista kuin moni lajitoverinsa koko uransa aikana, eikä siihen edes tarvita mitään kovin radikaaleja temppuja.
Yhtyeestä voi noukkia vinkkejä niin Viikatteen, CMX:n tai Don Huonojen suuntaan, mutta mikään näistä ei onneksi nouse liiaksi pintaan. Kuluksella on useita vahvuuksia: sävellykset ja tekstit ovat mielenkiintoisia, bändin soitto- tai sovitustaidosta ei löydy moitittavaa, ja Timon lauluääni on epätäydellisyydessään mielenkiintoinen, vaikka hieman sen paikoin pakotetun kuuloinen käninä häiritsee.
Toivoisin Kuluksen vielä rohkeammin lähtevän rikkomaan rokkiformaattia, koska tyylitajua bändillä tuntuu riittävän. Esimerkiksi kolmosbiisin feidautuvasta lopusta olisi voinut jatkua vaikka millaiset visiot.
ROB SCHNEIDER
En tiedä onko järkeä nimetä yhtyettä surkean amerikkalaisen komedianäyttelijän mukaan, jos yhtye tekee näin tyylikästä ja maanläheistä popmusiikkia. Tamperelaisbändin musiikki venyy Nick Caven mieleen tuovasta synkästä tunnelmoinnista säröiseen grungeriffittelyyn. Rauhallisempi tunnelmointi istuu ainakin tällä näytteellä yhtyeelle paljon paremmin.
Teemun laulutyyli on matala, nuotteja hapuillen lähestyvä mörinä, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta aivan luontevalta laulu ei vielä tunnu. Se kaipaisi selkeästi rohkeampaa otetta, sillä varovaisuus on paljon pahempi synti kuin pieni epävireisyys. Bändin soitossa ei ole hapuilua, mutta pieni arastelu sitäkin vaivaa.
Parhaimmillaan, erityisesti Lostilla, Rob Scheider onnistuu kuitenkin luomaan kiehtovan ja vahvan tunnelman.
Suomenkielistä, kevyesti punkahtavaa poprockia soitetaan Suomessa vähintäänkin riittävästi, mutta tämä viisi vuotta ilmaisuaan hionut valkeakoskelaisyhtye on ehdottomasti siitä paremmasta päästä. Tyylin tai soundin persoonallisuudesta ei pisteitä heru, mutta sen verran vaivattomasti ja tarkasti homma rullaa, että myötähäpeän tunnetta ei juuri pääse syntymään.
Yksityisalue osaa selvästi tehdä kaavan mukaan eteneviä, pirteitä ja tarttuvia ralleja, mutta erityisesti ilahduttaa vetävät c-osat, joissa annetaan tilaa raskaammille riffeille ja pää pystyssä vedetyille kitarasooloille. Kahden kitaran sovittamiseen kannattaisi käyttää enemmän mielikuvitusta.
Eniten häiritsee laulajan liian usein tässä genressä kuultu, tingattu ja teennäisen kärsivän kuuloinen sävy. Kurkunpään rentouttamisella ja omalla luonnollisella lauluäänellä biisit tuntuisivat koskettavammilta, etenkin kun Eetulla tuntuu olevan riittävästi laulutaitoa. Sanoituksissa kannattaisi välttää turhan naiivia romantiikkaa, se kun tahtoo olla genren riippakivi yleisimminkin.
www.hollowheart.net
Tässä ollaan tosissaan diilin perässä. Hollowheart on hionut promosinkkunsa hyvään kuosiin niin musiikiltaan kuin ulkoisestikin. Kuvassa poseeraa jannuja, jotka näyttävät valmiilta menestykseen. Eikä siinä mitään, kyllähän tällaisella hyvin vedetyllä 69 Eyes –tyylisellä, koskettimilla ryyditetyllä tummandramaattisella rockilla saumoja on, mutta tämän biisin varaan en vielä rahojani laittaisi likoon. City Of Angels on nimittäin paitsi todella varman päälle vedetty (siis vaaraton, mitä rockin ei pitäisi olla) esitys, jossa kaiken lisäksi ei ole sitä killerikertsiä mitä juuri nyt kaivattaisiin.
Perushyvä biisi tämä kuitenkin on, ja bändi soittaa ja laulaa riittävällä uskottavuudella, joten odotellaan vielä tulevia näyttöjä kiinnostuneena.
www.myspace.com/stereosister
Ensijulkaisuun ehtineeksi ja vain vuoden ikäiseksi yhtyeeksi Stereo Sisterilla on monet asiat jo hyvällä mallilla. Demon kaikki kolme sävellystä toimivat, vaikkakin hieman liian ilmeisiä latuja ne kulkevat. Säveltäjällä on kuitenkin selvästi hittivainua, ja on biiseihin onneksi löytynyt yllättävämpiäkin käänteitä, kuten muutoin tylsän ykkösbiisin mainio c-osa. Leean laulu kulkee varmasti ja englanti ääntyy luontevasti.
Tämän kaltainen suuritunteinen voimapop tarvitsee kunnolla toimiakseen paremmat ja harkitummat soundit, tiukempaa soittoa sekä tuotannollista ideointia ja hiomista, mutta ehdottomasti oikeilla jäljillä tässä ollaan.
www.myspace.com/aanisirkus
Taajaan kuuluva oboe on ehkä selkein erikoisuus Äänisirkuksen musiikissa, mutta ei tässä muutenkaan ole kyse kaikkein tavallisimmasta lähestymistavasta popmusiikkiin. Viitisen vuotta sitten pystyyn laitettu espoolaisryhmä tekee tyylikästä musiikkia, jota leimaa ennakkoluuloton vaikutteiden noukkiminen, jännittävät sovitukset ja mielenkiintoiset suomenkieliset tekstit. Nais/mieslaulun vuorottelu ja stemmalaulu toimivat hienosti.
Reipaspoljentoinen Sokkelo kulkee riffeiltään ja melodialtaan liian ilmeisiä suomirocklatuja, mutta Kyy, Kyyssä reggaepoljentoon sekoittuu kiemurtelevan oboen tekemät kiehtovat itämaafiilikset, ja kaikkein eniten viehättää bonukseksi säästetty, paljas ja akustinen Punahilkka.
Äänisirkus jättää vielä hieman raakilemaisen tunnelman. Se johtuu osittain näytteen monipuolisuudesta joka kääntyy myös sekavuudeksi, sekä toisaalta yhtye kaipaisi etenkin soittoon lisää jykevyyttä ja vahvempaa dynamiikkaa.
AURINKO
www.aurinkoyhtye.fi
Aurinko kertoo äänittäneensä jo albumillisen materiaalia, joka odottaa vain julkaisuväylää. Itse kyllä passittaisin yhtyeen vielä hiomaan aikaansaannoksiaan. Nimittäin homman saisi toimimaan selkeästi paremmin miettimällä uusiksi tekstit (joiden huumorissa on paikoin nokkelia ideoita, mutta myös turhan paljon latteuksia ja naiiveja riimejä) sekä laulusuorituksen. Petra epäilemättä suoriutuu vokalistin roolistaan kunnialla, mutta tällä äänitteellä laulua vaivaa vielä epävarmuus ja arastelu. Jos kyse on vain mikkikammosta, niin se hoituu treenauksella. Samalla kannattaisi pistää hieman aneemiset laulumelodiat uusiksi, sillä nyt ne kalpenevat muun musiikin monipuolisuuden rinnalla.
Nimittäin sävellyksellisesti ja sovituksellisesti Auringolla on homma hanskassa. Rankka äkkivääryys istuu yhtyeelle hyvin ja biiseissä on koukkuja ja yllätyksiä juuri sopivasti. Soiton varmuudessa kuuluu poikien pitkä soittohistoria, mutta kokonaisuutena homma ei vielä oikein toimi. Parhaiten onnistuu Jeesuksennahkahansikkaat, jonka teksti on onnistunein ja laulumelodiakin toimii. Biisin kruunaa hieno kuoro.
www.lucywasdriving.com
Varmaotteisesti kulkee englanninkielinen, melodinen rock näiden helsinkiläisjannujen käsissä. Häpeilemättähän tässä pyritään Sunrise Avenuen hittibiisien ja –videoiden sekaan, eikä tavoite tunnu kovin kaukaa haetulta.
Lucy Was Drivingilla sukseen ei pitäisi jäädä kiinni biiseistä, sillä ainakin tälle näytteelle on löytynyt kolme tarttuvaa renkutusta. Otson laulua vaivaa sama ilmeettömyys kuin bändin soundia yleisestikin, mutta sinänsä kelvollisen vakuuttavasti hommasta selvitään. Parhaillaan pitkäsoittoa äänittävälle poppoolle toivoo ennen kaikkea lisää rohkeutta ratkaisuihin.
www.orientaljam.net
70-lukulainen kosketinmatto tekee Oriental Jamin hyväntuulisesta poprockista keskivertoa persoonallisemman tapauksen, ja kiitettävän monipuolinen kuva yhtyeen tekemisistä tulee jo näinkin lyhyen näytteen kautta.
Mutta missä ovat hyvät biisit? Toivottavasti työn alla olevalla pitkäsoitolla, sillä tällä näytteellä ei sävellykset erityisemmin nosta päätään, vaikka toteutus onkin paremmin hanskassa. Parhaiten toimii hiukkasen Muselta tuoksahtava kolmosbiisi, jonka kertosäkeessä on valloittavaa herkkyyttä ja melodisuutta.
Kokonaisuutena kaipaisin vielä lisää rutistusta. Intohimo, riskinotto ja heittäytyminen saisi välittyä vahvemminkin, vaikka lukuisia hienoja hetkiä yhtye tarjoilee jo nyt.
www.myspace.com/despairacademy
Turun altsurokkareiden kahden biisin näyte on siitä mielenkiintoinen, että Take The Lead on hyvin ilmeistä 2000-luvun indietä Muse-vaikutteineen, kun taas Years Go By vie ajatukset suoraan vuosikymmenen takaiseen Pearl Jamiin. Toisin sanoen minkäänlaista omaa ilmettä ei Despair Academystä tämän näytteen perusteella erotu.
Muuten homma sujuu ihan mallikkaasti. Markuksen laulusta tykkään erityisesti, koska herra ei selvästi ujostele mikin takana. Mikään tiukan bändisoiton taidonnäyte tämä demo ei vielä ole, mutta soitossa ja sovituksissa on kuitenkin selkeästi ideaa takana. Alkutaipaleella siis vielä ollaan, mutta bändin on helppo kuvitella kehittyvän oman persoonan puskiessa vähitellen esiin.
Vuosi sitten viimeksi arvioitu The Orkestra on saanut taas pari biisiä narulle. Viime kerran kehut pätevät yhä – Jussin laulu ja yhtyeen tanakka soitto ennen kaikkea – ja kehitystäkin on toki tapahtunut. Jostain pojat ovat onnistuneet kaivamaan mukavasti lisää rohkeutta tekemiseensä, mikä näkyy niin sävellyksissä, soitossa kuin sovituksissa. Tuntuu että meno on myös raskaantunut – liekö The Orkestra matkalla kohti Säynekosken hevidemopalstaa? No, vielä tämä tiluttelusooloista ja raskaista riffeistä huolimatta selvästi rockin puolelle sijoittuu. Jatkossa tärkein kehitysalue olisi persoonattomien hard rock –temppujen korvaaminen jollain yllättävämmällä.