Arvio: YUP Instrumentalin levyn äärellä ymmärtää, miksi Jarkko Martikainen skippasi tämän kattauksen

Arvio julkaistu Soundissa 4/2024.
Kirjoittanut: Mikael Mattila.

Arvio

YUP Instrumental
Opus 1
Kaskelotti Records

Kun instrumentaali-YUP:n ensisingle Rähinää, höyheniä ilmestyi, koin kotiinpaluun tunnetta.
Se voisi olla miltä tahansa levyltä Yövieraista eteenpäin: vähän heviriffiä ja lapsekasta tonttuhumppaa, kuulas akustinen väliosa ja melodiat, jotka kasvavat ulos sävellajeistaan kuin ruohonkorsi asfaltista.
Sävellys korostaa Valtteri Tynkkysen roolia. Toki Jarkko Martikainen teki usean YUP:n suoraviivaisista hiteistä, mutta Tynkkynen loi paljolti sen arkkitehtuurin, jonka myötä tietosanakirjassa on “äkkiväärän” kohdalla YUP:n kuva.
Sittemmin Martikainen leppoistui säyseäksi satusedäksi. Äkkivääryys jatkui lähinnä Jussi ja Antti Hyyrysen Wöyhissä vaihtelevin lopputuloksin.
Ja nyt Opus 1:llä Tynkkysen biisit kaahaavat joka suuntaan. Bändi päästelee 15 vuoden paineita.
Lopputulos sekä ilahduttaa että vituttaa. Avausraita Ketjureaktio on rasittavaa naamanvääntelyä, jossa Petri Tiainen soittaa dorkan synamelodian dorkalla soundilla.
Kykloopit kuusimetsässä on vastakohta: hengittävä sävellys, jossa piano heläjää nätisti. Väliosan koominen klenkkaus kuulostaa ruotsalaiselta progehanuristilta Lars Hollmerilta. Häntä levyn lukuohjeessa mainittu Anssi Tikanmäkikin ehkä lainaili.
Pillastuneen toteemin ja Presto Ma Non Troppon rivakat länkkärijolkotukset tuovat mieleen Tinyhawk & Bizzarron sarjakuvakitaroinnin. Ensinmainitun b-osa on herkullisen klassista Tynkkystä, jälkimmäisessä on uljas teema mutta liiaksi irvistelevät variaatiot.
Levy päättyy monipolviseen rapsodiaan Hankasalmen puskaradio, jonka elokuvallisessa päämelodiassa Tikanmäen kotiseutuproge soi vahvimmin. Muut osat sinkoilevat ties mihin mandoliinilla maustettuun scifiheviin – tarkoituksena mukailla keskisuomalaisen pikkukaupungin Facebook-ryhmän meininkiä. Voihan se sellaistakin olla.
Kaikki tietävät, että YUP:n paluu klassisessa kokoonpanossaan olisi suurempi tapaus. Samalla ymmärtää, miksi Martikainen skippasi tämän kattauksen: eroa vakavamielistyvän soolotuotannon ja Opus 1:n tykittelyn välillä on kuin harjanvarrella ja painepesurilla. Se on ihan tervettäkin.
Silti levyn äärellä muistaa, että YUP:n ainutlaatuisuus syntyi kahden sielunmaiseman tasapainosta. Ilman toista jokin jää vajaaksi.

Lisää luettavaa