Arvio: Atomirotan F.E.M.M.A. aiheuttaa ihastusta, vihastusta, liikutusta ja myötähäpeääkin

Tiedättekö sellaiset levyt, jotka aiheuttavat ihastusta, vihastusta, innostusta, tylsistymistä, liikutusta ja myötähäpeää samojen kansien välissä? Sellainen albumi on Atomirotan viides albumi, eli kavereiden kesken F.E.M.M.A.
Atomirotan nerokkuus piilee siinä, että se on yhtä aikaa todella terävää ja täysin junttia musiikkia, joka kaappaa mukaansa, halusi tai ei. Atomirotta on tehnyt rapin, funkin, punkin ja bluesin yhdistelmästä oman genrensä, johon on helppo antautua kellumaan ja sekunneissa voisi kuvitella viihtyvänsä bändin keikalla aurinkoisella kesäfestarilla.
Hauskaksi Atomirotan tekee se, että bändi on onnistunut keräämään kohtuullisen ison kannattajakunnan, vaikka sille on vaikeaa keksiä suoranaista kohderyhmää. Yhdellä hetkellä Atomirotta haastaa kuulijaa letkeän kierolla sovituksella, toisessa kohdassa taas ollaan kuin humalaisen suorasanaisia, ja kaikki tämä soi tasaisesti kuin Jukka Poika ikään.
Kun F.E.M.M.A. on soinut viitisen kertaa, en osaa vieläkään osoittaa, miksi siinä on kaikkea yhtä aikaa liikaa ja liian vähän. Aina kun levy soi, terävimmät kappaleet Nostetaan maljaa, Huijari ja Kullankaivaja svengaavat mukavasti, mutta hetken päästä en muista niistä mitään. Siksi Atomirotta saa jatkossakin soida ihan kivasti vain festareilla.