BLACKMORE´S NIGHT: The Village Lanterne

Jaa Facebookissa
Ritchien ja Candacen minstrelöintiä tuntuu ilmestyneen kymmenen vuoden mittaan erilaisina julkaisuina enemmänkin, mutta vasta viides studioalbumihan tämä virallisesti lienee. Tyylilaji alkaa olla kauttaaltaan melkeinpä ikävystyttävällä tavalla samanlaista haihattelevaa linnanneidon laulunluikutusta tai siroja nilkkoja vilkastavaa renessanssipolkkaa. Blackmore's Nightin kamarihelistelyllä on oma kiistaton svenginsä ja upea melodianpätkä siellä jos täälläkin, mutta hallitsevan duon yhteispeli pysyttelee kovin stabiileissa musiikillisissa elementeissä ja sävelkuluissa.

Ritchien ja Candacen minstrelöintiä tuntuu ilmestyneen kymmenen vuoden mittaan erilaisina julkaisuina enemmänkin, mutta vasta viides studioalbumihan tämä virallisesti lienee. Tyylilaji alkaa olla kauttaaltaan melkeinpä ikävystyttävällä tavalla samanlaista haihattelevaa linnanneidon laulunluikutusta tai siroja nilkkoja vilkastavaa renessanssipolkkaa. Blackmore’s Nightin kamarihelistelyllä on oma kiistaton svenginsä ja upea melodianpätkä siellä jos täälläkin, mutta hallitsevan duon yhteispeli pysyttelee kovin stabiileissa musiikillisissa elementeissä ja sävelkuluissa.

Jopa pelimannihenkeen sovitettuja Deep Purple- ja Rainbow-lainoja tai folk-klassikoita on jo kuultu, joten Child In Time tai Streets Of London eivät ihmeemmin yllätä. Silkka sukkahousumeininki lienee epäilyttänyt Ritchietäkin siinä määrin, että hän on antanut sähköstratonsa laulaa useallakin kappaleella. Näistä St. Teresa ja Just Call My Name ovat suorastaan hyökkäävää hardrockia. Lopullinen niitti trubaduurien rokkinuttuun on Rainbow-jurraus Street Of Dreams, joka kuullaan jollain levyn versiolla Joe Lynn Turnerin laulamana. Ytimekkäintä ja vetovoimaisinta menneen ajan fantasiaa ovat silti näteimmät satuspektaakkelit Faerie Queen ja Windmills.

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)
Asko Alanen
Arvio julkaistu Soundissa 02/2006