Kuinka olla traditionalisti ja kuitenkin ajassa kiinni? Tätä ongelmaa kolmanteen albumiin seitsemässä vuodessa ehtinyt retrorokkauksen kärkinimi JD McPherson yrittää kuumeisesti ratkaista. Debyytti Signs & Signifyers oli asenteeltaan tiukka ja toteutukseltaan poikkeuksellisen vakuuttava sukellus mustan rock’n’rollin ja varhaissoulin estetiikkaan. 1950-60-luvulta poimittujen rakennuspalikoiden tueksi on tullut vähitellen modernimpia mausteita. Jos seitinohuita glam rock- ja power pop -häivähdyksiä tai pari piirua tanakoitunutta soundipolitiikkaa voi sellaisiksi kutsua. Alakulttuuripuristin korviin JD voi olla radikaalin muutoksen pyörteissä. Keskitien rock-kuluttajalle McPherson näyttäytyy todennäköisesti ainoastaan vanhan liiton kauneusarvoja kunnioittavana tyyliniekkana. Jossakin joku varmaan tälläkin hetkellä kutsuu tätä virheellisesti rockabillyksi, mikä ainakin Suomessa on yksi tehokkaimmista myrkkytynnyriesteistä tiellä laajempaan suosioon ja arvostukseen.
Pohjalla on klassinen rock’n’roll, jota höystetään soulilla, kevyellä popituksella ja purukumitunnelmalla.
JD ansaitsisi siviiliväestönkin huomion. Hän on loistava laulaja ja niukkuudessaan tehokas kitaristi. Basisti Jimmy Suttonin kipparoima erikoismiehistö osaa paitsi roots-musiikin vanhan testamentin myös joitakin virkistäviä harhaoppeja.
Mikä olennaisinta, McPherson on kehittynyt vaivihkaa päteväksi lauluntekijäksi. Singlenä julkaistu surkea glam yritelmä Lucky Penny on onneksi albumin ainoa täyshuti. Monet levyn kappaleista tuovat mieleen Dave Edmundsin ja Nick Lowen klassikkokauden tekemiset. Pohjalla on klassinen rock’n’roll, jota höystetään soulilla, kevyellä popituksella ja purukumitunnelmalla. Nimikkoraita voisi hyvin olla Rockpilen Seconds Of Pleasurelta pois unohtunut svengaava albumiraita eli kova vetäisy muttei ihan Teacher, Teacher. On The Lips -laulussa ollaan liki kapeaskragaisten uuden aallon voimapoppareiden tyyliä, jolla aikanaan melkein menestyttiin. Korostan sanaa ”melkein”. Vaikea JD:n uutuudessakaan on valtavaa valtavirran potentiaalia kuulla. Vaivatonta sielukkuutta ja popvainua kyllä ja se riittäköön. Ainakin jokainen turpeamman Black Keys -rokkauksen suuntaan otettu askel on ollut ehdottoman turha.