The Strypes tekee esikoisalbumillaan käsittämättömän tempun. Neljän teini-ikäisen irlantilaisjuipin kopla repäisee brittiläisen rhythm and bluesin vanhojen ukkojen kourista ja tekee siitä vuosikymmenten tauon jälkeen nuorisomusiikkia.
Saarivaltakunnassa kohinaa aiheuttanut kvartetti on ulkoiselta olemukseltaan jossakin seksikkään ja hellyttävän välimaastossa seisova uusioversio 1960-luvun puolivälin valkonaama-r&b:n klassikoista. Tiukasti istuvat mod-releet, sateisen ilmaston ja huonon sapuskan aikaansaama aito irlantilaisbrittiläinen perinnekalpeus ja uhmakkaat ilmeet tuovat mieleen Themin, The Yardbirdsin ja The Rolling Stonesin sukupolven. Musiikillisesti The Strypes on lähempänä 1970-luvun pubrockaaltoa. Isän hyllystä vohkitut Dr. Feelgood-, Eddie And The Hot Rods-, Inmates- ja Rockpile-lätyt on kuunneltu tarkkaan.
Brittiläisen rockin kierrätyssykli on vuositolkulla pumpannut ideansa punkin jälkeisen ahdistuksen ja sekaannuksen kaivosta. Yhtäkkiä ajatus Chuck Berryn ja Bo Diddleyn mieleen tuovasta teiniyhtyeestä tuntuu erittäin piristävältä ja jopa hieman röyhkeältä. Mikä parasta: The Strypes ei ole konseptiharjoitelma. Yhtye rähisee ikiklassikoista ja tuoretavarasta kasatun perusrokkiohjelmistonsa läpi vakuuttavasti. Rytmiryhmä käskyttää eturiviä tiukasti ja ajoittain turhaan sähellykseen sortuva kitaristi Josh McClorey pysyy etupäässä asiassa.
Yhtyeen laulaja Ross Farrelly on täydellinen rhythm and blues -nulikka. Hän laulaa pokkana isojen poikien juttuja pelkäämättä asetelman ilmeistä ristiriitaa. Vasta 15-vuotiaassa sällissä on herkkyyttä ja kilttiä charmia. Samalla hänet on helppo kuvitella tarkkailuluokan takariviin kaivertamaan aurinkolasit päässä stiletillä kirkkovenettä pulpettiin. Esittämäänsä musiikkiin usein yhdistettävään ”äijämäisyyteen” hänellä on vielä pitkä matka. Luojan kiitos. Toivottavasti Ross ja kumppanit eivät saavuta sitä pistettä koskaan.
