Saimaan ensimmäinen Matka mielen ytimeen -covertrippi (2015) oli linjaansa etsivän projektin kunnon sekoilua ja juuri sellaisena kiinnostava tapaus. Nyt Matti Mikkola tietää turhankin hyvin, mitä big bandillaan tehdä.
Periaatteessa kakkososa onnistuu juuri niissä asioissa, joissa pitääkin. Kappaleet on valikoitu sivistystä ja hyvää makua osoittaen ja tulkittu omalla johdonmukaisella tyylillä. Voisipa tätä vielä kuunnella sokkona, arvailuttaa itseä ja kaveria, että mikähän biisi se tämä oli.
Mukana on Finnhitsin käännösaarteistoa, myöhäishippikauden suomioriginaalia sekä Epuilta, Juicelta ja Dingoltakin puolittaista deep cutia ilmeisimpien esitysten ulkopuolelta.
Saimaa voi johdattaa kuulijan muutamien loistavien laulujen pariin – esimerkkeinä Sade (Jose Feliciano/Markku Suominen) ja Neidonryöstö (Kirka/Anneli Saaristo) – mutta sen omassa myllyssä kaikesta tulee Saimaa-musiikkia. Tästä maksimaalisesta viihdejazztykityksestä joko tykkää… tai sitten itkee ja tykkää?
Saimaa on niin suvereeni, että se kääntyy vähän itseään vastaan. Minulla ei ole tippaakaan punktaustaa ja kuuntelen nykyään sujuvasti jazzia, mutta Itkevän huilun tilutteluun mennessä tekee mieli liittyä muinaiseen Klasu Järvisen vihaajien kerhoon.
