Helsinkiläinen Krypta löi läpi jo Outo laakso -debyytillään (2023), joka puhutti ja vei yhtyeen nopeasti aina Tuskan lavalle asti. Henri Segerin keulittama bändi on outolintu, jossa kohtaavat Blue Öyster Cult, Ghost ja retrohenkisen iskelmällinen suomirock.
Sointia leimaa 70-lukulaisesti pölyttyvä, oitis ajattoman kotoisa estetiikka. Pehmeästi ryhdikkäiden riffien rinnalla soivat urut, cembalot ja muut vanhahtavat sävyt. Segerin naivistisen maanläheinen tulkinta, jossa kaikuvat Freeman ja Badding, luo toimivan kontrastin musiikin hämylle ja sanoitusten mystiikalle.
Lyyrisesti liikutaan kauhuromantiikassa ja eksistentiaalisissa kysymyksissä unien, alitajunnan ja todellisuuden rajoilla. Segerin visio toimii ainakin kaltaiselleni kieroilta vinyyleiltä kuunneltujen Finnhitsien 70-luvulla kasvattamalle, sittemmin iskelmää lähinnä karttaneelle kuulijalle. Parhaimmillaan, kuten biiseillä Muuttuva labyrintti ja Minkä taakseen jättää, imu on vastustamaton.
Unen omalla, kuten debyytilläkin, on sekä höttöä että hittiä, mutta Krypta tuntuu olevan enää yhden täysosuman tai lisämarkkinointipanostuksen päässä suursuosiosta.
