Neitsyys meni – Ensimmäinen kerta Marquee Moonin äärellä

Neitsyys meni on uusi sarjamme, jossa Soundin toimittajat menettävät neitsyytensä klassikkolevyille. He hyppäävät kanonisoitujen, mutta itselle täysin tuntemattomien albumien kimppuun puhtain korvin ja avoimin mielin.

Ensimmäisessä osassa Antti Luukkanen yrittää jo toistamiseen kellistää 70-luvun lopun New Yorkin arvostetuimpiin nimiin kuuluvan Televisionin debyyttialbumin Marquee Moon.

Täysin myyty ei mies ole vieläkään, toisin kuin vaikkapa Tero Alanko, joka aikoinaan arvioi klassikon Soundin sivuilla viiden tähden arvoisesti. Viime vuosina keikkalavoille palaillut Television tulee kesäkuussa keikalle Helsinkiin.


 

NEITSYYS MENI
Television: Marquee Moon (Elektra, 1977)

Television oli tietysti nimenä tuttu vaikka mistä. Kaikista punkin historiasta kertovista kirjoista ja ennen kaikkea maailman parhaasta sarjakuvasta eli Krampeista ja nyrjähdyksistä. Todennäköisesti sen ansiosta lainasin yhtyeen klassikoksi muodostuneen Marquee Moon -albumin Tampereen pääkirjaston musiikkiosastolta, tuosta entisaikojen Spotifysta. Olin toki siihen mennessä tutustunut Stoogesiin ja muuhun pakolliseen oppimäärään, mutta vielä ei ollut takaraivoon iskostunut tuntuma siitä, että  rockensyklopedistit määrittelivät punkin hieman toisin kuin suomipunkin parissa kasvanut räkänokka.

En muista kuuntelukokemuksesta muuta kuin sen, etten pitänyt siitä. Ettei olisi jäänyt koko albumin kuuntelu kesken. Liian vaikeaa, taiteellista tai nössöä.

Entä sitten nyt, kun olen vanhempi, viisaampi ja avarakatseisempi? Tai ainakin vanhempi. Avausraita See No Evil kolisee jossain Velvet Undergroundin ripeimpien biisien rajoissa. Tom Verlainen laulu on lakonista ja bändin soitto säästeliästä. Olisiko tutustuminen Televisioniin siirtynyt tästäkin syystä? Olen aina itse arvostanut punkissa raakaa voimaa ja asennetta taiteellisuuden ohi. Ja siitä taiteellisuudesta tässä juuri tuntuisi olevan kyse. Yhtye on lähempänä David Bowiea kuin Stoogesia. Kas, art punkiksi tämä näköjään laajalti määritelläänkin.

Tajuan kuulleeni tämänkaltaista soittoa pikemminkin vanhoilla suomirock-levyillä

Kun ei ole virheellisiä luuloja häiritsemässä, niin nythän luulisi tällaisen kanonisoidun klassikon siis aukeavan. Alku on kaikesta huolimatta nihkeän ennakkoluuloinen, mutta varovaisen lupaava yhtä kaikki. Friction melkeinpä rokkaa! Nimiraita kellottaa kestokseen arveluttavat toistakymmentä minuuttia.

Tässä vaiheessa jazz-vivahteet soitossa ovat käyneet selväksi minullekin. Päässä välähtää mielikuva, että tällainen lähestymistapa on ilmestymisvuonnaan 1977 ollut ihan oikeasti vallankumouksellinen. Musiikinkuuntelun 80-luvulla aloittaneena tämä vivahde menee luonnollisesti minulta täysin ohi. Tajuan kuulleeni tämänkaltaista soittoa pikemminkin vanhoilla suomirock-levyillä.

Polveilevaa, taitavaa ja – anteeksi nyt vain – tylsää soolon rimputusta Marquee Moonin nimikappaleella kuunnellessa tulee toinen ahaa-elämys. Arvostan enemmän biisejä kuin fiilistä, edistyksellisestä soitosta puhumattakaan. Ja Television panostaa toden totta fiilikseen. Jossain vaiheessa tunnen melkein tempautuvani lievästi itämaisen teeman mukaan, mutta bändi onkin palaamassa pikkuhiljaa takaisin biisin varsinaiseen rakenteen pariin.

B-puolelle päästyäni on pakko myöntää. Niin paljoa en ole aikuistunut, että albumin nerokkuus minulle vieläkään täydellisesti aukeaisi. Mutta nyt tiedän mistä siinä on kyse. Tietyn sielukkuuden sentään lauluista tunnistan, mutta bändin lähipiiristä esimerkiksi Patti Smith tulkitsee sitä huomattavasti koskettavammin.

Minun ja Televisionin suhteen kompastuskivi saattaa yhä olla se, että olen luullut sen edustavan jotain muuta kuin mitä se on koskaan olikaan.

Antti Luukkanen 


 

Kuuntele itse: