Tällä viikolla Tampereella vietetään vuosittaista Musiikki & Media -seminaaria, jossa pääpuhujana on promoottorilegenda Harvey Goldsmith. Soundi julkaisi vuoden 2010 ensimmäisessä numerossa Esa Koivion Lontoossa tekemän haastattelun miehestä. Juttu uusitaan nyt vierailun kunniaksi Soundin blogissa.
HARVEY GOLDSMITH:
”Minulla ei ole aikaa tyhjään paskanjauhamiseen”
Teksti: Esa Koivio
Harvey Goldsmith on promoottorina jättänyt lähtemättömät jälkensä musiikin maailmankartalle. Goldsmithin mittavan ansiolistan huippuhetkiin kuuluvat lukemattomien massiivisten produktioiden ohella Live Aid, Berliinin muurin murtumisen yhteyteen järjestetty The Wall -konsertti ja Led Zeppelinin yhteen saattaminen kahden vuoden takaista Ahmet Ertegunin muistokonserttia varten. Tällä hetkellä Goldsmith toimii Jeff Beckin managerina sekä Lontoon O2-areenalla avatun British Music Experience -näyttelyn keskeisenä puuhamiehenä.
– Olen musiikkimies henkeen ja vereen. Kuuntelen musiikkia koko ajan niin kotosalla kuin myös keikoilla. Eniten arvostan yhtyeitä, jotka pystyvät luomaan ajatonta taidetta studiossa, mutta samalla myös kykenevät hengittämään kappaleisiinsa uutta elämää keikoillaan.
Tukevuuteen taipuvainen, mutta samalla jäntevän olemuksensa vuoksi Mafiapomolta näyttävä 63-vuotias Goldsmith on suoraan toimintaan uskova, voimakastahtoinen ihminen. Lontoossa vuosittain järjestettävän elävän musiikin maailmankonferenssin ILMC:n jäsenille Goldsmithin luentosalin perältä heittelemistä purevista välihuudoista on ehtinyt muodostua jo käsite.
– Minulla ei ole aikaa tyhjään paskanjauhamiseen, vaan haluan puhua asiat halki. Jos on odotettavissa ongelmia, niin ne on selvitettävä, mutta samaan aikaan on muistettava, ettei mitään tilannetta kannata lähteä ehdoin tahdoin vaikeuttamaan. Tunnen muutamia alan ihmisiä, jotka tekevät elämästään paljon hankalamman kuin mitä sen tarvitsisi olla.
Harvey Goldsmithillä oli onni syntyä perheeseen, jossa jazzia kuunneltiin ja soitettiin ahkeraan. Harvey tutustui soittajiin jo poikasena, sillä hänen serkku oli kitaristi ja eno rumpali. Jazzpianisti Victor Feldman kuului perheen vakiovieraisiin samaan tapaan kuin nurkan takana perheen lontoolaiskodista asunut ja Sohossa sijainneen klubin vetäjänä brittijazzin legendaksi muodostunut saksofonisti Ronnie Scott.
Harvey Goldsmithin elämänura näytti kuitenkin löytyvän aivan eri alalta. Hän kirjoittautui 1960-luvun puolivälissä brightonilaiseen oppilaitokseen päämääränään farmaseutin tutkinto. Heti hän alkoi toimia myös oppilaskunnassa, ja pian iänikuiseen krikettiin kyllästynyt Harvey Goldsmith otti kokouksessa esille ajatuksen musiikkiklubin perustamisesta. Niin syntyi Club 66.
– Mikään ei tule koskaan muuttamaan mielipidettäni siitä, etteikö 1960-luku olisi ollut historian luovin vuosikymmen. Tuolloin nuoriso vaati ensi kertaa tulla kuulluksi ja niin myös tapahtui. Sen ansiosta monet asiat muuttuivat radikaalisti lyhyen ajanjakson sisällä.
Klubin pyörittämisestä muodostui Harvey Goldsmithille kaiken ajan vievä tehtävä. Opiskelujen kärsiessä Goldsmith pyysikin mahdollisuutta pitää vuoden tauon opiskeluistaan. Kun ajatus tyrmättiin, Goldsmith lopetti luennoilla käymisen. Rangaistuksena hänet lähetettiin vaihto-oppilaaksi Ohion osavaltiossa sijainneeseen Toledon yliopistoon, missä opiskelemista nuorukainen kesti vain yhden lukukauden.
– Minulla oli New Yorkissa asuva täti ja otin häneen yhteyttä. Sanoin hänelle, että nyt ovat tämän pojan opiskelut loppu ja saisinko tulla pikavisiitille New Yorkiin. Olin huomannut jossakin mainoksen, jossa linja-autoyhtiö Greyhound tarjosi ulkomaalaisille opiskelijoille 99 dollaria maksavaa lippua. Se oli voimassa 99 päivää. Päätin tehdä koko Amerikan halki leikkaavan matkan New Yorkista San Franciscoon. Näin tuolla reissulla enemmän Amerikkaa kuin olen nähnyt koskaan sen jälkeen. Pysähdyin matkan varrella Las Vegasiin, missä tartuin Sands-hotellin tarjoukseen. Se kun lupasi vaihtaa lippuni pelimarkoiksi. Onnistuin voittamaan 150 taalaa ja nukuin kunnolla sviitissäni ensimmäistä kertaa viikkokausiin.
Mikään ei tule koskaan muuttamaan mielipidettäni siitä, etteikö 1960-luku olisi ollut historian luovin vuosikymmen.
– Saapuessani San Franciscoon kaupungin sisääntuloväylän varrelle näytti olevan kokoontumassa iso joukko pitkätukkaista jengiä. Päätin lähteä tutkimaan tarkemmin, mikä oli saanut tuollaisen ihmismassan liikkeelle. Paljastui, että kyseessä oli Grateful Deadin ja Quicksilver Messenger Servicen konsertti. Minulla ei ollut hajuakaan kummastakaan bändistä, mutta olin jo siinä vaiheessa niin hyvä supliikkimies, että onnistuin puhumaan tieni backstagelle. Siellä ystävystyin Grateful Deadin muusikkojen kanssa. Tuo ystävyys säilyi välillämme aina Jerry Garcian kuolemaan saakka. Backstagella minulle tarjottiin pullollinen LSD:llä terästettyä kokista, ja niinhän siinä sitten kävi, että heräsin näyttelijä Peter Fondan kämpältä kolme päivää myöhemmin.
– San Franciscossa tapasin myöhemmin promoottori Bill Grahamin ja myös toisen täysin aiheetta hänen varjoonsa jääneen, Avalon Ballroomia pyörittäneen Chet Helmsin. Molempien miesten järjestämien keikkojen julisteet olivat uskomattoman hienoja taideteoksia. Niiden houkuttelemana olisin ollut valmis menemään melkein mihin tahansa tapahtumaan pelkän kuvan perusteella. Bluffasin rajusti ja vakuutin vetäväni Britannian tärkeintä julisteita myyvää kauppaketjua, ja niin takaisin Englantiin tullessani minulla oli taskussani Grahamin ja Helmsin kanssa solmittu sopimus. Löysin itselleni liikekumppanin ja perustimme julistekaupan juuri avattuun Lontoon Kensington Marketiin. Siitä oli lyhyessä ajassa muodostunut hippijengin suosima mesta ja sanfranciscolaisten rockjulisteiden kauppa kävi hyvin.
Julistebisneksiensä ohessa Goldsmith avusti parhaansa mukaan Australiasta Lontooseen rantautunutta Oz-nimistä underground -lehteä. Lehden kolme toimittajaa joutuivat vankilaan siveettömyyssyytteen takia. Tätä nykyä Felix Dennis, yksi lehden tuolloisista toimittajista, kuuluu maailman merkittävimpien kustantajien joukkoon.
Toisen undergroundin keskeisen vaikuttajalehden International Timesin tavoin Oz kärsi koko 48 numeroa käsittäneen olemassaolonsa ajan alituisesta rahanpuutteesta. Lisätulojen hankkimiseksi Oz kääntyi Goldsmithin puoleen ja pyysi tätä järjestämään hyväntekeväisyyskeikkoja lehden auttamiseksi. Harvey tarttui toimeen ja onnistui hankkimaan keikkojensa pääesiintyjiksi Pink Floydin, The Animalsin ja Soft Machinen kaltaisia hippibändejä.
Suurin happening, mitä Goldsmith oli järjestämässä, oli kuitenkin Lontoon Alexandra Palacessa vuonna 1967 International Timesin tukemiseksi järjestetty 14 Hour Technicolour Dream. Tapahtuman pääesiintyjänä aamunkoitossa esiintyneen Pink Floydin rumpali Nick Mason kuvailee kokemusta Inside Out -muistelmakirjassaan logistiseksi painajaiseksi, sillä Pink Floyd oli esiintynyt aiemmin samana iltana Hollannissa. Yhtyeen manageri Peter Jenner puolestaan koki tapahtuman hallittuna kaaoksena. Happeningissä jammailivat muiden muassa Crazy World Of Arthur Brown, Alex Harvey, John Lennon, Yoko Ono, Pretty Things ja Soft Machine.
– Jouduin menemään kuvainnollisesti uima-altaaseen suoraan sen syvemmästä päästä. En ollut varsinaisesti 14 Hour Technicolour Dream tapahtuman pääpromoottori, mutta sitäkin aktiivisempi yleinen puuhamies järjestellessäni kaikkia käytännön juttuja. Kyseessä oli monimutkainen palapeli, koska se kirjaimellisesti vain tapahtui. Nyt jälkikäteen asioita tarkastellen olen ehdottomasti sitä mieltä, että 14 Hour Technicolour Dream oli varsinkin omalta osaltani käänteentekevä kokemus, sillä se ajoi minut sisään systeemeihin ja tajusin nauttivani vastuusta. Kyseessä oli merkillinen tapahtuma myös siitä syystä, että kaikki hommat hoituivat kuin ihmeen kaupalla aikataulun mukaisesti.
Underground-piireissä liikkuessaan Harvey Goldsmith ystävystyi pian lontoolaismuusikkojen kanssa. Elettiin voimakasta murrosvaihetta, jonka kuluessa hankalasti liikuteltavat isot orkesterit saivat lopullisesti antaa tilaa nuorten muusikkojen dynaamisemmille yhtyeille. Goldsmithin suosikkipaikka Speakeasy-klubi sijaitsi vain kivenheiton matkan päässä Goldsmithin Lontoon Sohossa sijaitsevan nykyisen toimiston tiloista.
– Speakeasyssä vallitsi mahtava fiilis. Luigi teki hyvää ruokaa, ja yön mittaan jokainen rockmuusikko raahautui paikalle. Stevie Winwood ja Eric Clapton käytännöllisesti katsoen asuivat siellä. Manfred Mann ja Georgie Fame kuuluivat yhtälailla vakiokalustoon. Ystävystyin Manfred Mannin rumpalin Mike Huggin kanssa. Siinä vasta oli uskomattoman hyvä ja monipuolinen muusikko! Mikestä pitivät kaikki, sillä Speakeasy oli ennen kaikkea kuuluisa jameistaan. Sohon toinen merkittävä keikkapaikka oli Marquee, mutta se oli enemmän Alexis Kornerin kaltaisten bluesmiesten suosiossa. Jamien alkaessa monet muusikoista eivät välttämättä tienneet, mitä olivat soittamassa, mutta lavalle kavuttiin siitäkin huolimatta 3–4 kertaa viikossa. Mitään treenejä ei pidetty ennakkoon eikä vaatteilla koreiltu. Jotakin olennaista on muuttunut tuossa suhteessa, sillä tätä nykyä nuoria muusikkoja ei saa mukaan jamittelemaan – ei sitten kirveelläkään. Tutustuin Jimi Hendrixiin juuri tuollaisten jamien ansiosta ja ennen pitkää olin järjestelemässä hänelle keikkoja eri puolilta Englantia.
Harvey Goldsmithin ryhtyessä päätoimiseksi promoottoriksi vanha varietee-perinne eli yhä vahvana, ja kokonaisen keikkaillan rakentamista parin bändin varaan pidettiin täysin mahdottomana ajatuksena. Teatteriketjun buukkaaminen kiertuetta varten merkitsi ohjelman paisuttamista. Kaikille piti tarjota jotakin.
– Hyvän kuvan vallinneesta ilmapiiristä antoi se kuuluisa kiertue, millä esiintyivät Jimi Hendrix ja Cat Stevens. Ja niin uskomattomalta kuin se tänä päivänä saattaakin kuulostaa, ei heistä kumpikaan ollut päätähti! Illan pääesiintyjänä toimi siirappisten balladien kuningas Engelbert Humperdinck. Olihan tuokin jo varsin värikäs ryhmä, mutta noiden kolmen artistin sekaan piti vielä ympätä kaiken maailman jonglööriä, klovnia ja lavalla edes takaisin kirmailevia opetettuja koiria. Homma alkoi muistuttaa enemmän sirkusta kuin konserttia. Kun Deep Purple ilmoitti haluavansa tehdä koko illan kattavan kahden tunnin konsertin, jouduin neuvottelemaan sopivasta teatterista puoli vuotta, ennen kuin se onnistui. Minun luultiin tulleen hulluksi, kun otin asian puheeksi ensi kertaa.
– Yksi kausi elävän musiikin historiassa oli tuolloin juuri loppumassa, ja uusi sukupolvi astui esille omine ideoineen. 1960-luvulla kakku oli jaettu neljään osaan. Tätä nykyä jakajia on vain kaksi (AEG ja Live Nation), ja suurin ongelma asetelmassa piilee siinä, että keskinäisellä kilpailullaan nuo kaksi jättiorganisaatiota kohottavat hinnat päätähuimaaviin lukemiin. Samaan aikaan promoottoreista on tullut kasvottomia miehiä, jotka piileksivät jossain toimistonnurkassa näpräämässä sylimikrojaan. Tuo kontaktin puuttuminen artistin ja promoottorin välillä on mielestäni korvaamattoman suuri puute.
Tein hommia vain sellaisten artistien kanssa joita aidosti arvostin.
Yksittäisten keikkojen ohella Goldsmith käynnisti vuonna 1971 koko vuosikymmenen kestäneen Lontoon Crystal Palacessa pidettyjen ulkoilmakonserttien sarjan. Rockin huippunimistä kokoonpannut ohjelmat olivat välitön menestys, ja kaksi vuotta myöhemmin Goldsmith perusti ensimmäisen Artiste Management Productions yhtiönsä. Sen seuraajan Goldsmith Entertainments Ltd:n ilmaantuessa kuvaan vuonna 1976 Goldsmithistä oli jo muodostunut Englannin johtava konserttienjärjestäjä. Yleisömäärien kasvaessa vuosi vuodelta Goldsmith siirsi suurimmat Rolling Stonesin kaltaiset shownsa sisäareenoilta stadioneille.
– Stadionit puolustavat paikkaansa, mutta samalla pienemmillä intiimeillä keikoilla on oma tärkeä roolinsa. Yksinomaan stadioneilla esiintyminen ei ole tervettä. Rolling Stones on löytänyt hyvän tasapainon, mutta U2 näyttää unohtaneen kokonaan pienemmillä lavoilla esiintymiset. Heidän kannaltaan olisi nyt tervettä ottaa lukua ja palata pikimmiten sopivan tilaisuuden tullessa esiintymään pikkuklubeihin. Stones, Queen ja The Who tajusivat tuon jo ajat sitten, joten miksei myös U2?
– Keikoista löytyy ainutlaatuista taikavoimaa, ja sen magian säilyttämiseksi olen alusta alkaen noudattanut yhtä keskeisen tärkeää periaatetta. Tein hommia vain sellaisten artistien kanssa joita aidosti arvostin.
Harvey Goldsmith on järjestänyt lukemattomia hyväntekeväisyyskonsertteja. Vuonna 1978 kerättiin rahaa Kamputsealle. Sitä seurasi Bob Geldofin kanssa kehitelty Live Aid.
– Kamputsean hyväntekeväisyyskonsertti oli Paul McCartneyn idea. Hän otti yhteyttä Yhdistyneitten Kansakuntien pakolaiskomissaarin, ja he valitsivat yhdessä kohteen. En halunnut ryhtyä mihinkään yltiöpäiseen projektiin tuossa vaiheessa, joten esiintymisareenaksi valittiin Hammersmith Odeon. Paul, The Who ja Queen heittivät kaikki hyvät setit. Kokemus oli fantastinen. Live Aidin teki todella ainutlaatuisen se, ettei kenellekään ollut tullut mieleen kahden mammuttitapahtuman järjestäminen samana päivänä. Se oli Bob Geldofin idea, ja minun huolekseni jäi toteuttaa tuo visio. Kukaan ei voi myöskään väheksyä BBC:n roolia, sillä 17 tunnin televisioajan omistaminen tapahtumalle oli ennenkuulumatonta. Se, että Lontoon ja Philadelphian konsertit voitiin näyttää peräjälkeen suorina lähetyksinä koko maailmalle kruunasi kaiken.
– Toisaalta, vaikka annankin kaiken tunnustuksen Live Aidille, liittyy siihen samalla yksi suuri miinus, sillä se sai päivälehdistön tajuamaan, että rockilla voi lyödä rahoiksi. Live Aid teki rockista sensaatiolehtien lööppikamaa. Sitä ennen rockmuusikon nimi vilahti lehdistössä, jos hän oli kärähtänyt huumeista tai törttöillyt oikein kunnolla jossakin päin maailmaa. Live Aidin takia rock menetti paljon luovuudestaan, koska päivälehdet nappasivat muusikkomassasta omat lehtiä myyvät suosikkinsa, ja muut jäivät tyystin huomiotta. Rockista tuli Live Aidin takia kesytettyä koko kansan viihdettä, ja se oli suuri menetys. Muoti ja skandaalit ovat päivälehdille monta kertaa musiikkia tärkeämpää.
Organisaattorina ylivoimaisetkaan haasteet eivät tunnu pysäyttävän Harvey Goldsmithia. Live 8 -tapahtumaa varten hän sai ylipuhuttua Roger Watersin ja Dave Gilmourin, jotka jättivät tilapäisesti syrjään keskinäisen kaunansa ja antoivat maailmalle mahdollisuuden kuulla Pink Floydia yhdessä viimeisen kerran. Vielä sitäkin uskomattomampi temppu oli saattaa yhteen elossa olevat Led Zeppelinin kolme jäsentä.
– Minulla oli taskussa yksi valttikortti. Olin järjestänyt keikkoja sille Pink Floyd -kokoonpanolle, jossa Roger oli vielä mukana, ja melkoisella varmuudella olin myös viimeinen promoottori, joka työskenteli Led Zeppelinin kanssa ennen sen hajoamista. Ovet olivat siis ainakin jossain määrin jätetty auki. Pink Floydin suhteen minulla ja Bob Geldofilla oli pikku juoni. Bob pehmitteli Rogeria ja minä Davea. Mitä taas Led Zeppeliniin tulee, yhtye oli ainut bändi, jota Ahmet Ertegun aidosti rakasti ja joka ei ollut esiintynyt yhdessä pitkiin aikoihin. Painotin puhuessani bändin jäsenille kullekin erikseen juuri tuota seikkaa. Nyt oli kyse Ahmetista eikä soittajien omista egoista. Tuo resepti toimi. Suurin yllätys löytyi siitä, että olin pyytänyt yhtyettä soittamaan puolen tunnin setin, mutta treenien alettua soittajat huomasivat keskinäisen taikavoiman olevan tallella, ja he vaativat soittaa täysimittaisen kunnon setin.
Ahmet Ertegunin muistokonsertti käynnisti huhumyllyn Led Zeppelinin maailmankiertueesta.
– Tosiasiat unohdettiin jälleen kerran. Kyse oli median luomasta hysteriasta.
Keikkabisnes on ailahtelevaa puuhaa. Vuonna 1996 35 miljoonan kokonaisliikevaihto tuotti katetta Goldsmithin yhtiölle vain 885 000 puntaa. Harvey Goldsmithiä koeteltiin vuonna 1999, kun hän järjesti Plymouthiin kuusi päivää kestäneen Total Eclipse Of The Sun -festivaalin. Paikalle oli odotettu 25 000 ihmistä. Heitä saapui vain 7000. Velkataakan puristuksessa ainoaksi vaihtoehdoksi jäi jättää konkurssianomus.
– Se festivaali oli pelkkää paskaa alusta loppuun. Minulle oli uskoteltu, että paikallinen kaupunginhallitus halusi tämän tapahtuman, kun se itse asiassa kaikin keinoin vastusti sitä.
Takaiskuista huolimatta Goldmith oli kuitenkin pian takaisin jaloillaan. Bruce Springsteenin vuonna 2002 ja 2003 vetämät keikat menestyivät, ja tällä hetkellä Goldsmith toimii Jeff Beckin managerina ja British Music Experience näyttelyn keulakuvana. Kaksi vuotta sitten Goldsmith sai Englannin kuningattarelta Brittiläisen kansainyhteisön komentajan (CBE) arvonimen kaikkien musiikkibisnekselle vuosien varrelta tekemiensä palvelusten ansiosta.
– Pikku hiljaa pakertamalla sain velkani maksettua, ja nyt ollaan tässä. Haluan edelleen kokeilla siipieni kantavuutta mahdollisimman laajalla alueella.
Millaisena koet livemusabisneksen tällä hetkellä?
– Ahneus hallitsee. Bändit ahnehtivat liikaa, samoin managerit ja agentit. Varsinkin agenttien ahneus yhdessä heidän lyhytnäköisen typeryytensä kanssa on vienyt meidät tähän jamaan, missä me nyt olemme. Pian tulee eteen vaihe, jolloin ihmiset saavat tarpeekseen jatkuvasta kusetuksesta ja sanovat, että nyt riittää. Mitä järkeä on käydä keikoilla, jos lippujen normaalit hinnat ylittävät tavallisten ihmisten maksukyvyn.