Demoefekti 2/2012

7.3.2012 14:19

KUUKAUDEN DEMO: KAILO

www.myspace.com/kailomusic

Turkulainen Kailo on toiminut aktiivisena, keikkailevana kokoonpanona vasta vuoden verran. Milja Mäkelän ja Valtteri Harsun muodostaman pariskunnan yhdessä luotsaama indiepop -yhtye voitti heti tuoreeltaan turkulaisen Aprillirock -bändikilpailun. Tämän jälkeen klubikeikkaa on riittänyt, ja ovatpa ensidemon kappaleet ehtineet saada soittoa jo valtakunnallisilla radiotaajuuksillakin. Kailon melodinen indiepop on, noh, varsin turkulaisen ja skandinaavisen kuuloista. Ihmekö tuo, sillä debyytti-ep:n on äänittänyt ja tuottanut muun muassa turkulaisista The Friend ja Yournalist -yhtyeistä tuttu pop-ajattelija Mikko M. Koskinen. The Friend -yhtyeestä on lainattu myös rumpali Antti Siniranta. Basisti Tapani Levonen on puolestaan tehnyt itseään tunnetuksi Molly Grows Up -yhtyeen riveissä. Kailon täsmällisen ja upeasti soitetun musiikin keskiössä on kuitenkin Miljan laulutulkinta, joka sangen on miellyttävää kuunneltavaa, melodia taipuu siinä notkeasti. Demon avausraita Anti-Organic on biisinä heti täysosauma. Säkeistö groovaa hienosti ja kertosäkeen haikea melodia on todella mieleenpainuva. Ultimate Feeling on melankolisempi ja tunnelmallisempi raita, joskaan ei aivan yhtä persoonallinen. Kaunisteluun ja liikaan ylevyyteen yhtyeen tuskin kannattaa jatkossakaan liikaa fiksoitua. Tietyn naivismin, suurpiirteisyyden ja pop -kitchin voisi kuvitella pukevan yhtyeen kappaleita. Mutta joskus yksikin biisi voi riittää läpimurtoon. Toivotaan että Anti-Organic noteerataan musiikkimediassa.

Soundi jututti turkulaista Kailoa. Yhtyeenne sai nykyisen nimensä vasta keikkailun alettua keväällä 2011. Milja Mäkelä (laulu, koskettimet) ja Valtteri Harsu (kitara) ovat kuitenkin tehneet ovat tehneet musiikkia yhdessä pidempään. Kerrotteko musiikkihistoriastanne?

– Tiemme kohtasivat Tampereella kun Valtteri löytyi bändiprojektiini yhteisen ystävämme Mikon kautta. Tämän projektin tiiimoilta alkoi bändiyhteistyö, jossa erityisesti rumpalit vaihtuivat tiuhaan. Ajan myötä irrottauduimme Valtterin kanssa bändistä omaksi yksiköksi erilaisten paikkakunnan vaihdosten myötä. Olemme tahoillamme tehneet biisejä pöytälaatikot täyteen, ja vihdoin Turussa soittokavereiksi löytyi hyviä tyyppejä, jotka olivat kaiken lisäksi vielä hyviä soittajiakin. Teemme Valtterin kanssa molemmat sävellyksiä, jotka lopulta hiomme yhdessä loppuun bändin kanssa, laulaja Mäkelä kertoo.

Kertokaapa Soundin lukijoille mitä uutta tarjottavaa Kailolla on suomalaiselle indie-popille?

– Kailo tarjoaa raikasta ja monipuolista vaihtoehtopoppia. Pyrimme bändinä tekemään musiikkia, joka tuntuu itsestämme hyvältä välittämättä erilaisista genrerajoista. Se ei välttämättä ole aina cool, mutta se on mielestämme terve musiikin tekemisen lähtökohta. Tavoitteenamme on saada ihmisten ajatukset tai tunteet liikkeelle. Haluamme tarjota ihmisille muutakin kuin trendikkäät kuoret.

Demon aloituskapple Anti-Organic on mielestäni aivan hittimatskua, kuinka biisi syntyi?

– Biisi on rakentunut säkeistön kitarasoinnutuksen ympärille. Kappaleen eri osat syntyivät kitaravetoisen kotijammaillun pohjalta, jonka jälkeen ne sovitettiin yhteen bändin kanssa treeniksellä. Tämän biisin synnyssä oli pohjimmiltaan kyse kahden inspiroivan idean yhdistämisestä. Lyriikat ja laulut kappaleeseen syntyivät Miljan ja minun yhteistyönä, kitaristi Valtteri Harsu kertoo.

Milja, olet sanonut eräässä yhtyeenne haastattelussa, että haluat ottaa sanoituksillasi kantaa. Mitkä asiat maailmassa mättävät tällä hetkellä eniten?

– Maailmassa turhauttavinta on tekopyhyys ja ihmisten tarve piiloutua itseltään, ja näiden asioiden tarkastelusta syntyy monia lyriikoiksi soveltuvia tositarinoita.

Levyn kansitaide, joka on australialaisen Ahmed Salaman käsialaa, edustaa kuulemma innovatiivista QR- teknologiaa? Mitä ihmettä se on?

– Levyn kansitaiteen pohjana on QR-koodi, joka on visuaalinen hyperlinkki halutulle verkkosivulle. Koodi luetaan yleensä puhelimeen ladattavalla QR-koodien lukuohjelmalla. Tiedettävästi tämä on ensimmäisiä, ellei jopa ensimmäinen levynkansitaiteessa käytetty QR-koodi. Uteliaimmat voivat testata, mihin tämä koodi vie, Harsu yllyttää.


MUUT KATSASTETUT

RIUTTA
www.riutta.bandcamp.com

Riutta ei ole turhia hätäillyt musiikkinsa kanssa. Vuonna 2004 perustettu yhtye julkaisi vasta kolmisen vuotta sitten ensidemonsa, jolla se oli täydessä iskussa. Ja mikäpä siinä, yksi hyvä biisi on parempi kuin kymmenen keskinkertaista. Riutan progressiivisessa, suomeksi lauletussa rockissa ei ole jälkeäkään 1970- luvun hippimystiikasta tai modernimman laidan edistyksellisten scifi-dystopioista, eikä myöskään tyylille ominaisesta itsetarkoituksellisesta vaikeatajuisuudesta. Ja juuri siksi yhtyeen ulosanti kuulostaa erittäin virkistävältä. Riutta hurmaa kuuntelijan vähän samaan tapaan kuin Liekki aikoinaan, jotain tuttua, paljon uutta ja omaa näkemystä. Kolmas demo on promo-single, jolla on kaksi ensiluokkaista ja omaperäistä kappaletta. Huomenna hän tulee käynnistyy lennokkaalla groovella, rytmi varioi koko kappaleen ajan onnistuneesti, hienoa kertosäettä pihdataan pitkään eikä sittenkään tyrkytetä liikaa. Kuvasta kadonnut kappaleessa on raukean staattinen ja melankolinen tunnelma, johon hienot välikkeet tuovat ilmaa ja dynamiikkaa. Ammattimainen tuotanto ja harkitut soundit luovat oman ulottuvuutensa musiikkiin. Seuraavaksi pitkäsoitto?

?VERITY
www.verityoffical.com

Kerrottakoon se taas tiedoksi, että samaa demovoittajaa ei ole tapana valita tällä palstalla kahteen kertaan. Annetaan kaikille kiinnostaville kyvyille mahdollisuus. Joensuulaisyhtye siis pokkasi suurimman kukkakimpun edellisellä demollaan, jolla se työsti erittäin hienostunutta poprockia. Uusi äänite Kinetic ei laadussa edeltäjästään jälkeen jää. Tunnelma on astetta eeppisempi ja värikkäämpi. Yhtyeellä on ilmiselvä ambitio säveltää harmonisesti kompleksisia ja progressiivisesti orientoituneita kappaleita. Aloituskaksikko 93 ja Castle In The Air ovat upeita minisinfonioita. Vastapainona tälle The Crawl on simppeliä ja populistisempaa poppia, jonka miellyttämisaspekti alkaa hieman häiritä. ?Verity on tällaisenaankin ns. valmista kamaa, mutta itse toivoisin yhtyeen jatkavan kunnianhimoista linjaa kompromisseja tekemättä, sekä tutkivan entistä omaperäisempiä ilmaisun mahdollisuuksia.

BEVERLY GIRLS
www.beverlygirls.bandcamp.com

Beverly Girlsin näkemys 1980-luvun yökerhomusiikista on häpeilemättömän romanttinen. Ehkä siksi, että omakohtaista kokemusta ja resonaatiota aiheeseen ei ole. ”Noin 21-vuotiaat” helsinkiläismuusikot työstävät miltei dogmaattisen 1980-lukuiselta kuulostavaa musaa, jossa disco, funkia ja r’n’b kohtaavat. Jonnekin Chicin ja Saden välimaastoon tämä tyylillisesti sijoittuu. Musiikilliset ylilyönnit ja mauttomuudet, kaikenlainen merkityksillä leikittely puuttuvat, ja siksi homma haiskahtaa miltei pastissilta. Etenkin kaksin äänin laulettuihin lauluosuuksiin kaipaisi lisää ilmeikkyyttä ja rohkeutta, nyt tulkinta jää ilmeettömäksi. Move on on varsin hienostunut, synteettisestä pinta-asustaan huolimatta sielultaan soul-henkinen biisi. Biitit on työstetty autenttisilla vuosikerta-soundeilla ja synasoundit ovat asianmukaisen juustoiset. Lisää tarttumapintaa ja persoonallisuutta Beverly Girls kipeästi kuitenkin kaipaisi. Tällaisenaan tämä meinaa jäädä taustamusiikiksi.

TWINCITY
www.twincity.fi

Twincity on melko lailla valmis tapaus, mitä tulee yhtyeen ulosantiin. Soitto on varmalla pohjalla, rytmisesti tiukat sovitukset kannattelevat biisien koko keston ja syntikat laajentavat soundia hienosti aina laajakangasmittoihin. Sitten on se yleisin ongelma: oman materiaalin taso. Avausraita Unbreakable erottuu muista kappaleista edukseen, etenkin sen moduloiva kakkoskertsi on hieno ja onnistunut nostatus. Kaksi muuta kappaletta ovat yllätyksetöntä keskirankkaa mollirockia, josta koukut ja killerimelodiat puuttuvat. Hittejä tässä kuitenkin selvästi haetaan. Solisti Jyri Kivimäellä on miellyttävä, joskaan ei kovin persoonallinen lauluääni, ja lisää riskinottoa hänenkin tulkintaan kaipaisi. Englannin kielellä hän tulee sortuneeksi myös banaaleihin kliseisiin.

MATARA
www.myspace.com/mataraband

Mataran demo menee ensikuuntelulla helposti ohi suurempia tunteita herättämättä. Vastaavankaltaisia grungen, stonerin ja metallin rajamailla operoivia yhtyeitä riittää Suomessa. Toisella kuuntelulla alkaa tapahtua. Demon aloittava Aimless tarttuu takiaisen lailla tajuntaan. Kertosäkeen ”myöhästynyt” lähtö on hieno sovituskikka ja melodiassa riittää makustelemista. Austerity sukeltaa syvemmälle limaiseen suohon, mutta sen kierot riffit pitävät otteessaan. Laceration on lukuisine rytminvaihdoksineen varsin progressiivisin teos, joka polveilee kasarihevistä aina Pink Floyd -henkiseen himmailuun asti. Mataran soitto on tiukkaa mutta silti groovaavaa eivätkä turhat egotripit rasita yhteistä hyvää. Myös demon soundit potkivat. Yhtyeellä on ihailtavaa kokeilunhalua, näkemystä ja taitoa kehittää kappaleitaan yllättäviin suuntiin. Nyt sopii vain toivoa, että Matara saisi sointiinsa ja ilmaisuunsa vastaavanlaista persoonallisuutta.

MIMICA
www.mimicaband.com

Hc-punk on varmaankin yksi museoiduimmista musiikinlajeista. Samalla se on yksi äärimmäisimmistä, minkä vuoksi sen raamien puitteissa on vaikea olla enää innovatiivinen. Vammalalainen Mimica on paljon velkaa yhdysvaltalaisille metalcoren esi-isille Convergelle. Tosin niin on myös moni muukin hc-punkia, metallia ja rockia nykyään yhteen hiova yhtye. Mimica ei kuulosta kuitenkaan trendipelleilyltä, eikä se vielä tässä vaiheessa uudista lajityyppiä, mutta ensidemoksi yhtyeen paketti on ihailtavan hyvin kasassa. Viisikon soitto on tiukkaa, riffit ovat iskeviä ja väliin mukavan vinoutuneita, solisti Kalle Uurron huutolaulussa on raivoa, energiaa ja karismaa. Kappaleiden tekstit ovat yhteiskunnallisesti kantaaottavia, kuten olettaa saattaa. Ainakin ilmastonmuutos ja eläinten oikeudet ovat agendalla.

THE FAUNA
www.thefauna.com

Viime kerralla tulin arvostelleeksi porilais-tamperelaista The Faunaa hardrock -maneereista, jotka tuntuivat mauttomilta yhtyeen suomirockpop -tyylisessä musiikissa. Itsepäisesti yhtye on mennyt yhä syvemmälle kasarihevin ja rockin suuntaan, ja vaikka meikäläinen ei näille vaikutteille henkilökohtaisesti lämpeäkään, tuntuu se yhtyeelle oikealta suunnalta. Kappaleet ja niiden ulkoasu ovat nyt enemmän yhtä, ja yhtyeen soitto on tiukentunut edellisestä näytteestä huimasti. Demon kakkosraita Mitä saimme aikaan on lajissaan varsin hitti-potentiaalinen suoritus, vaikkei se persoonallisuudellaan loistakaan. Demon nauhoitusten jälkeen yhtyeestä eronnen laulajan Pekka Montin tontin täyttäjällä tulee olemaan edessä kovat haasteet, niin suurella antaumuksella ja taidolla Montin nämä laulut tulkitsee.

ANOA
www.anoamusic.com

Aika tarkalleen on vuosi kulunut siitä kun Anoa lähestyi demoefektiä ensidemollaan. Silloin espoolainen instrumentaaliyhtye oli vielä turhan tiukasti kiinni post-rockin ilmeisimmissä kliseissä. Vuodessa on menty selkeästi eteenpäin. Kappaleiden sävelkieli on rikkaampi, sovitukset täsmällisempiä ja instrumentaatio värikkäämpää. Erityisesti barokkihenkiset akustiset soitinnukset viehättävät. Yhtyesoitonkin ollessa kunnossa huomio kiinnittyy itse sävellyksiin. Ne ajavat mainiosti asiansa tarjoten alustan kuulaille kitaramelodioille ja sisältävät myös muutamia hienoja teemoja, mutta niissä on yhä tyylilajille ominaista häiritsevää ”mustavalkoista” melodramaattisuutta. Jonkinlaista leikkimielisyyttä ja seikkailuhenkisyyttä – esimerkiksi eri sävellajien, tempojen ja tahtilajien hyödyntämistä – niiltä odottaisi lisää. Nyt jumitutaan turhan flegmaattiseen synkistelyyn.

GHOST OF VOID
www.myspace.com/ghostofvoid

Ghost of Voidin tarkoituksena on ollut tehdä kunnianosoitus The Beatlesin Sgt. Peppers’s Lonely Hearts Club Band -albumille (1967). Kunnianhimoisten tavoitteiden puutteesta suomalais-italialaista duota ei voi siis ainakaan syyttää. Tavoitteena on ollut, että jokainen levyn kymmenestä kappaleesta olisi tyylilajiltaan omanlaisensa mutta kiinteä osa kokonaisuutta. Hillitymmissä raameissa musiikki kuitenkin liikkuu, ja kuulostaa kuitenkin enimmäkseen leppoisalta 1960-luku-vaikutteiselta (indie-)folkilta. Muutamia hienoja raitoja mukaan mahtuu, kuten levyn svengaavasti aloittava Dennis Bag Bones (part 1) ja reggaena keinuva F.A.R. Levyllä duon apuna soittaa iso joukko erilaisia muusikoita, mutta Ghot Of Void ei silti kuulosta yhtyeeltä. Todennäköisesti varsinaista ”bändiä” ole studiossa koskaan ollutkaan, vaan kappaleet on kasattu erinäisistä soitinosuuksista ja otoista. Huilut, sellot ja haitarit tuovat kappaleisiin kauniin pittoreskia ulottuvuutta, mutta räväkämmistä biiseistä puuttuu rokin potku ja groove, eivätkä sovitusratkaisut aina jaksa kannatella koko biisin mittaa. Äänitysten jälki on kotikutoista, eivätkä soundit palvele suureellisia visioita.

WE ARE WAITING
www.myspace.com/werwaiting

Toisinaan konseptimaiset terapiayhtyeet voivat olla hyvä juttu. Parhaimmillaan ne tuovat artistista ilmi uusia puolia, kun turha itsekriittisyys, kunnianhimo ja pätemisen tarve on jätetty taka-alalle. We Are Wainting -yhtyeessä laulava ja kitaraa soittava Jaakko on samainen heppu, joka on saavuttanut kulttimainetta riehakkaan ja humoristisen Jaakko & Jay -duonsa kanssa. We Are Waiting on tosissaan, siltä se ainakin kuulostaa. Vuonna 2006 perustettu tamperelaistrio soittaa 1990-lukuista jenkkipunkia/indietä hyvällä sykkeellä. Soitossa kuuluu sisäistetty tyylitaju ja sovituksissa on mukavia jippoja. Jaakko on taitava laulaja ja yhtyeen selkäranka, mutta välillä hänenkin tyylitaju pettää ja ilmaisu menee kailotukseksi. Demon kolme kappaletta kulkevat mallikkaasti mutta ovat melodisesti valitettavan geneerisiä.

WOMACK
www.womack.bandcamp.com

Forssalainen Womack tarjoilee tämän kierroksen punaniskaisinta settiä, ja on samalla yksi luku lisää loputtomien Peer Gynt -uskovaisten suomalaisten bändien joukkoon. Yhtyeen suoraviivainen vanhan liiton junttahevi potkii mukavasti ja otteista kuulee musikanttien kokemuksen. Solisti Hönö Henrikin laulu on myös uskottavan kuuloista käkätystä. Demon kolme biisiä ovat tuttuakin tutumpaa, pentatonista perusk(a) uraa, eivätkä esittele mitään uutta tai ennenkuulumatonta. Itse kuulisin mielellään enemmän siellä täällä ilmeneviä stoner -vaikutteita. Livenä Womack saa varmasti hyvät kinkerit pystyyn, mutta levytysrintamalla tullee olemaan nihkeämpää.

COMA FACTION
www.myspace.com/comafaction

Ennen kohtalokasta räjähtämistään helsinkiläisyhtye toimi Diaz jr –nimellä. Pari vuotta sitten melkein sama miehistö nimesi itsensä Coma Fictioniksi, mikä sai ounastelemaan uutta alkua ja muutosta. Vuosien mittaan yhtyeen musiikillinen tyyli on vellonut grungen, punkin ja metallin kolmikentässä. Olennaisin muutos edelliseen uudella demolla on uusi laulaja Jani Haapio, joka laulaa astetta melodisemmin kuin edeltäjänsä Mikko Huu. Samalla ilmaisu on suoraviivaistunut, mikä on yhtyeen tapauksessa positiivinen asia. Coma Fiction ongelma on kuitenkin perustavaa laatua: tämäkään äänite ei esittele yhtyeeltä vielä sitä ”the biisiä”, jolla se voisi herättää laajempaa kiinnostusta. Tympeäksi riffittelyksi tämä taas jää.

VISITEUR
www.myspace.com/visiteurband

Ajattomuus lienee yksi epämääräisimpiä popmusiikkiin liitettyjä käsitteitä. Yleensä kun kortti hihasta vedetään, on kysymys musiikillisista päähänpinttymistä. Helsinkiläinen Visiteur on innoittunut Sueden , Manic Street Preachersin ja The Smithin kokonaisvaltaisesta pop-sensibiliteetistä, ja selkeästi 1990-luvun alkuun musiikki paikantuu. Kaksiraitaisen demon aloittava Päässä valovuosien on eteerisesti maalaileva pop-haiku muttei vielä täysin vakuuta. Kohtalotoverit on konstailematon ja huomattavasti tarttuvampi ralli, jonka säkeistö tuo yllättäen mieleen Tehosekoittimen. Riffittelyssä kuuluu myös Weezerin ja muun amerikkalaisen voimapopin vaikutus. Yhtyeen toivoisi tarkentavan vielä fokustaan ja karsivan biiseistä turhat kliseet. Etenkin sovituksiin toivoisi lisää dynamiikkaa ja yllättävyyttä. Laulaja Mikko Kuparin ääni on soinniltaan ohut, mutta silti musiikin persoonallisin elementti. Lisää rohkeutta ja heittäytymistä hänenkin tulkinta vielä kaipaisi.

MARLON BRÄNDO
www.myspace.com/marlonbrandomusic

Vaasalainen Marlon Brändo kutsuu kotikaupunkiaan mairittelevasti ”cover-bändi-helvetiksi”. Saatekirje kiteyttää myös osuvasti yhtyeen tämän hetkisen olemuksen: ”Levyllä on kuusi biisiä, joiden tyyli hieman vaihtelee, mutta pääsääntöisesti heilutaan jossain melodisemman vaihtoehtorokin tietämillä.” Omissa korvissani tämä kuulosta vanhemman liiton jenkki-indieltä, á la Sebadoh, Fugazi, Dinosaur jr. Avausraita Neighborhood on loisto biisi, josta saisi pienellä editoimisella ja paremmalla tuotannolla varmasti pikkuhitin. Muutoin kappaleet ovat vielä raakileita, mutta keskimääräistä kekseliäämmät riffit ja melodiat kielivät yhtyeen potentiaalista. Itse äänitetyn demon soundit ovat kotikutoisen kehnot, ja myös soitossa nuorella yhtyeellä on vielä parantamisen varaa. Turhalla hi-fillä tällaista paahtoa ei kannata pilata, mutta potkua tarvitaan lisää etenkin rytmiryhmän otteisiin.

SHIRAZ LANE
www.facebook.com/shirazlane

Valtakunnallisten radioiden soittolistat eivät kerro kaikkea. Ne voivat ohjata tietyn yleisönosan musiikkitottumuksia, mutta kun otetaan huomioon paikallisradioiden sekä paikallisten anniskeluravintoloiden soittama musiikki, kulutetaan Suomessa moderni perushevin ohella hämmästyttävät määrät Whitesnakea ynnä muuta hardrockia. Shiraz Lanen edustaa hardrockin varhaisimpaa, 1970-lukumaista ja popmaisinta laitaa. Soitto rullaa ja yhtyeen prioriteeteissa groove on yhtä tärkeällä sijalla kuin tiukka junttaus. Vaikea demon neljästä biisistä on mitään persoonallista löytää, mutta kilpailijoihin nähden pelkkä hyvä boogie ja tasokas toteutus riittävät erottautumiseen. Odotan silti innolla sitä päivää, jolloin suomalaiset hardrock -yhtyeet tiedostavat munarockin ironian. Toistaiseksi Reckless Love taitaa olla ainoa, jolla on edes yritystä.

THE FIFTH FLOOR BAND
www.facebook.com/thefifthfloorband

Tamperelaisesta The Fifth Floor Bandista tulee hellyttävällä tavalla mieleen takavuosien veljesyhtye Hanson. Alle kaksikymppisten jannujen musiikki on niin positiivista, huoletonta ja kirkasotsaista duurirokkia, että se aiheuttanee suomalaisessa keskivertokuuntelijassa jo kiusaantuneisuutta. Aamulehden taannoisen The Beatles -kilpailun voittaja on mitä ilmeisimmin jumittunut sille pedattuun asemaan miellyttävän ja salonkikelpoisen viihdemusiikin esittäjänä, josta isät ja äiditkin voivat pitää juustokutsujensa taustamusiikkina. Esikois -ep:n kappaleet ovat melodisesti brittipoppia, mutta ne groovaavat paikoin rhythm’n’bluesin hengessä, ja hienosti soitto sujuukin. Rockin kanssa tällä ei tosin ole mitään tekemistä ja demosedän mielestä on huolestuttavaa, kuinka hampaatonta ja kapinatonta musiikkia nämä tamperelaiset nykynuoret tekevät. Puhutteleva ja ajankohtainen musiikki elää ristiriidoista ja jännitteistä. Nyt asennetta peliin!

CAWL
www.facebook.com/cawlband

Walesin kielellä cawl tarkoittaa herkullista ja huolella haudutettua keitosta. Tämän helsinkiläisyhtyeen nimenä se on harhaanjohtava. Yhtyeen musiikilla ei ole mitään tekemistä brittimusiikin kanssa ja keitokseksi tavataan kutsua tyylilajillisesti moniaineksista ja kokeilevaa musiikkia. Laulaja Noora Korpin johtama viisikko innoittuu rockista, metallista ja progesta, mutta sen musiikki on melko turvallisissa raameissa pysyttelevää, vakavailmeistä raskasta rockia. Ansioksi on mainittava, että soitto on tasokasta ja ensidemoksi yhtyesoundi on saatu hyvin balanssiin. Mutta se ei riitä, kun biisit eivät säväytä. Etenkin laulumelodioihin pitäisi panostaa jatkossa enemmän. Korpin laulu toimii kohtalaisesti, mutta siinä on vielä liikaa kailotuksen ja hymistelyn makua. Sanojen venytykset ja rytmitykset kuulostavat myös epäluontevilta. Lisää treeniä.

MUUFORG

Punavuorelaisella ”LN:llä on kaikki menestyksen avaimet käsissään. Hän on nuori, kaunis, älykäs ja lahjakas. Miksi hän siis tekee niin kamalaa meteliä?” Vastauksen tähän pitäisi löytyä Muuforgin Weightless –ep:ltä. Muuforg on musiikillinen terroristi, aseenaan industrialnoise, mutta kapinan kohde jää silti epämääräiseksi. Nine Inch Nailsia tästä voinee syyttää, mutta ehdottomasta ja nihilistisestä meiningistä tulee paikoin mieleen jopa Suicide. Jostain syystä tämä helvetillinen meteli onnistuu poikkeuksellisuudessaan ja ehdottomuudessaan viehättämään, mutta parempia soundeja ja tuotantoa tämä silti kaipaisi, olipa lajina noise tai ei. Akustisen kappaleiden funktio ei aukea.

THE GADWALLS
www.facebook.com/thegadwalls

Helsinkiläinen Gadwalls koostuu vasta 17-vuotiaista muusikoista. Nuori yhtye kärsii vielä monista lapsentaudeista. Kvartetin musiikin yleisvire muistuttaa monesti uuden aallon synkistelyä, mutta akustiset komppikitarat vievät tunnelmaa välillä kantrirockin, milloin folk-balladien suuntaan. Biisien moniaineksisuus ja erilaisuus ei välttämättä ole ongelman ydin, sillä melodioissa on ainesta. Kyse taitaa olla enemmän siitä, miten pukea kappale oikeaan asuun, sovittaa se tyylinmukaisesti ja toimivasti. Ainakaan epämääräiset blues-soolot eivät ole ratkaisu tähän. Soitossa kannattaa nyt kiinnittää huomiota perusasioihin, kappaleen rytmiin ja dynamiikkaan sekä kitaraosuuksien sovittamiseen. Sakari Soukan laulusoundi on miellyttävä ja yhtyeen vahvuus, vaikka siitä välillä kuuleekin että instrumentti on vasta puhkeamassa kukkaansa. Writer – kappaleella hän sortuu myös melkoiseen ylitulkintaan. Tahtoa ja uskoa toimintaan selvästi on, ja hyvä niin.

ÄÄNIVALLI
www.facebook.com/aanivalli

Äänivalli on tamperelais-ylöjärveläinen elokuussa 2010 lopullisen muotonsa saanut suomirockbändi. Lieko sattumaa, että solisti Jaffon äänissä on tuttu klangi? Hän kuulostaa etenkin ylärekisterissä laulaessaan hämmästyttävän paljon Martti Syrjältä! Kvartetin suomirock on karua ja konstailematonta – ja totta puhuen melko alkeellisessa vaiheessa. Triosoitossa on paljon haasteita, tällöin kaikkien palasten on loksahdettava kohdilleen jotta homma toimisi. Nyt Äänivallin kannattaa keskittyä perusasioihin, soiton perusgrooveen ja sovittamisen saloihin. Olisi myös toivottavaa että jatkossa demoäänityksillä kitarat olisivat vireessä. Vire on myös solisti Jaffon pahin vihollinen. Eletyt, useimmiten kurjat ihmiskohtalot saavat turhaa surkuhupaisuutta osakseen liian varovaisesta ja holtittomista tulkinnoista.

ALMOST FAMOUS!
www.myspace.com/almostfamous-band

Tuore turkulaisyhtye soittaa varsin sujuvaa ja uljassävyistä poprockia. Punkin kanssa tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä, vaikka yhtye niin väittääkin. Musiikin suoraviivaisuus ja energisyys on vain pinnallinen ja ulkokultainen viite punkin todelliseen kapinaan ja alkuvoimaan. Avausraita Fascination on menevä ja melodinen ralli, hetken miellyttävä, mutta varsin turhanpäiväinen renkutus. Not Love But Success laittaa tiskiin syntikkarockia The Soundin hengessä, mutta laulutulkinta on sievistelevää euroviisu-osastoa. Kappaleen remix-versio on silkkaa ruotsinlaivanylkytystä. Laura Janssonin heleät vokaalit ovat teknisesti ihan okei, mutta eivät sovi musiikin tyyliin.

FOOL APRIL

Rockmetal on Loviisalaisyhtyeen laji, ja melko keskellä tietä se omaa taivaltaan tekee. Otteet ovat varsin jämäkät ja ammattitaitoiset, eikä soundeissakaan ole moitittavaa. Yhtyeen kappaleissa metallisuus kuuluu lähinnä kitaraosastolla, kertosäkeet ovat poikkeuksetta popmaisempia ja hyvä niin. Melankolisesta raskaasta rockista on Suomessa ylitarjontaa, eikä persoonallisuus ole näissä ympyröissä useinkaan suurin vahvuus; vakavuus kun tuppaa tarkoittamaan myös musiikillista konservatismia. Kolmosraita Picture On The Wall osoittaa että ryhmässä on ymmärrystä komeille, dramaattisille melodioille. Periaattessa Fool Aprililla kaikki on kunnossa, mutta omaa ilmettä ja asennetta kaivataan lisää.

AEON ANTENNA
www.aeonantenna.com

Varsin ennakkoluulottomasti pääkaupunkiseudulla vaikuttava Aeon Antenna yhdistelee kieroja sähkökitarariffejä, vaihtelevia tahtilajeja ja tanakkaa rokkausta. Tyylillisesti seikkaillaan progen ja grungen välimaastossa, ja etenkin laulaja Steve Bakerin laulutavan ansiosta mieleen nousee useimmiten kanadalainen Rush. Yhtyeessä on vain kolme instrumentalistia, kaikki heistä varsin taitavia ja näkemyksellisiä soittajia. Nyt porukan kannattaisi perehtyä studiotyöskentelyn ja sovittamisen saloihin, jotta levylle saataisiin maksimaalinen fiilinki. Trion sointi kaipaisi lisää kolmiulotteisuutta ja tilavaikutelmaa. Kaksiraitaisen demon kappaleista kumpikaan ei ole hitikkäitä, mutta kiinnostavia kylläkin. Hieman lisää tarttumapintaa niihin toivoisi, mutta kyllä kiinnostavia riffejä ja uljaita laulumelodioita mukaan myös mahtuu. Yhtyeen kannattaa myös tavoitella entistä rohkeammin todella omanlaista synteesiä, ettei touhu mene vanhan kertaamiseksi.

KRTEK
www.krtekband.net

Jonkinlaista At The Drive Inin innoittamaa post-hardcorea tämä on. Puhelaulussa on erikoinen aksentti ja välillä se kuulostaa melko mielipuoliselta eikä se, että mukana olisi muutamia ihan oikeita melodioita, haittaisi lainkaan. Biisit eivät ole kovinkaan mieleenpainuvia tai edes mielenkiintoisia. Deloreanin kitarasoundit ja kierot, dissonoivat riffit viehättävät. Ihan hyvin trio soittaa yhteen. Raumalaisyhtyeen tavoitteena on ”tehdä musiikkia puhtaasti intuitiolla – tänään tällaista ja huomenna toivottavasti jotain erilaista”. Mikäs siinä, mutta yleisön mielenkiinto voi olla pian jo muualla.

HARMA
http://www.harmaband.net

”POHJANMAALTA MUUTAKIN KUIN LAURI TÄHKÄ?!”, alkaa Harman saatekirje. Kirjeessä mainitaan myös, että yhtyeen ”musiikki sopii lenkkipoluille kuin myös nautittavaksi kahvikupin kanssa takan äärellä”. Jeppis. Harmassa on jotain perin hellyttävää kirkasotsaisuutta ja suorasanaisuutta. Tulevaa albumia markkinoivan promon kaksi ensimmäistä kappaletta Syyskuu ja Jalkojen rytmi ovat todella tarttuvia kappaleita, mutta hieman tragikoomisella tavalla tai naivistisella tavalla, kuuntelijasta riippuen. Leevi ja Sig tulevat vuoroin mieleen, hyvässä ja pahassa. Päätösraidan hevikitarat ovat sen sijaan ihan toisesta maailmasta. Harman toivoisi selkiyttävän tyylinsä jatkossa. Myös J-P Pitkämön lauluun toivoisi lisää pakottomuutta ja rentoutta. Harma ei ainakaan vielä tule pelastamaan suomenkielistä rockia, mutta kannattaa harmaan sävyjä tutkia jatkossakin

K+K-TACTICS
www.dboband.com/kk

Oululainen rumpubasso-duo debytoi ensidemollaan kieron rytmimusiikin parissa. Jonkinlaista Primus johdannaista riffi-musiikkia tämä selkeästi on. Suomessa vastaavanlaisissa kuvioissa on kunnostautunut näyttävimmin Cause For Effect. Basisteilla ja rumpaleilla tässä riittää analysoitavaa, mutta kovinkaan ulospäin suuntautunut tai yleistajuinen oululaisduo ei halua olla. Taitavasti basisti soitintaan käsittelee, släppää ja vuoroin soittaa arpeggiota, rumpali kompaa myös hyvällä svengillä, mutta kokonaisuudessa jäädään vielä puolitiehen. Jotta tämä toimisi täysillä, edellyttäisi se todella hyviä soundeja, tuotannollista näkemystä sekä mielenkiintoisempia riffejä ja koko kappaletta kantavia melodisia teemoja.

DRS

DRS ei viitsinyt laittaa saatekirjettä demon mukaansa, ja vielä demon kuultuaankin jää sellainen olo, onko ollut tekemisissä linnun vai kalan kanssa. Demon aloittava Myrsky on jonkinlainen psykedeelinen olento, joka tyytyy silti surisemaan hillitysti omassa nurkassaan. Ylistyslaulu järjettömälle maailmankaikkeudelle vedetään funkkina, tiukassa kaikkeuden analyysissa on kaiketi myös huumoria mukana. DRS.n tyyli on vielä selkeäsi muotoutumassa. Nyt se soittaa niin sanotusti hitaita ja nopeita biisejä, mutta niiden viitekehystä voisi tarkentaa ja terävöittää. Kappaleisiin ja etenkin sovituksiin tarvitaan paljon lisää ideoita ja näkemystä. Sanoituksissa kannattaa välttää myös liikaa paatosta ja mahtipontisuutta. Suurimmat kokemukset kun usein syntyvät kuulijassa pikemminkin tarkoista yksityiskohdista kuin pseudo-filosofisista pohdinnoista ja itsestäänselvyyksistä.

JOLENE

Turkulainen Jolene vannoo klassisen rockin nimeen. Konstailemattomalla, vahvasti rollari-henkisellä riffillä käynnistyvä Stop For A Minute antaakin olettaa, että luvassa on jämäkkää ja suoraviivaista garagerockia mutta Jolene paljastuukin monipuolisemmaksi ja pop-henkisemmäksi tuttavuudeksi. Jani Vuorelan laulussa on yhtä aikaa Jolenen vahvuus ja heikkous. Hänen rento ja lad-henkinen raakunta on kyllä rohkeaa ja heittäytyvää, mutta välillä laulaja vetää pahasti överiksi. Miksi moinen väkinäinen pahis-aksentti, kun musa on kuitenkin varsin kesyä? Paikoitellen Jolene rokkaa varsin mallikkaasti, ja etenkin kitarasoundit ovat komeat. Rentoutta tulkintaan ja omaa musiikillista ilmettä kaivataan rutkasti lisää.

Lisää luettavaa