Soundi 7/2011

5.9.2011 14:24


KUUKAUDEN DEMO: STREAK AND THE RAVEN
 
 
Seinäjokelaisen Streak And The Ravenin idea välittyi vahvana jo yhtyeen edellisellä demolla reilu vuosi sitten. Yhtyeen kyky sovittaa yhteen kauniita popmelodioita, kiihkeitä tunnepurkauksia ja vieraannuttavia koukkuja on ihailtavan suvereenia, ja uudella Ep:llä striikkarit soivat entistä komeammin ja sanalla sanoen mahtavasti! Yhtyeen solistilla Janiv Oskárilla on todella upea, kansainvälisessäkin vertailussa pärjäävä laulusoundi. Kolmiraitaisen aloittava The Federation Beginsin soundi on kuin vuodelta 1986. Rytmiosastolla kuuluu tehokas post-punk groove, analogi-syna tikitys tuo muistumia synapopista. Silti yhtye on 2000-lukuisella tavalla arvoituksellinen ja älyllisen harkitseva. Kappaleen Editorsista muistuttava syke, melodisuus ja ilmiasu on hienostunutta, mutta myös emotionaalisesti mutkikasta. Useassa kuuntelussa hienoudet paljastuvat ja koukerot tulevat perustelluksi yksi kerrallaan. EP:n hivelevän kauniisti päättävällä Stones And Berriesilla Oskár duetoi naislaulajan musiikin lipuessa verkkaisena ja tummana post-rockina. Sitä selkeää läpimurtohittiä minä en vieläkään tästä löydä, mutta väliäkö sillä. Populistinen helppotajuisuus ei liene Streak And The Ravenin ykkösprioriteetteja ja tämä toimii tällaisenaan juuri hyvin. Demoefektin voitto on ansaittu.
 
Streak And The Ravenin miehistö pysähtyi hetkeksi miettimään musiikkinsa perimmäistä olemusta.
 
Yhtyeenne ideana on kuulemma kuvittaa arjen ankeudesta ja ihanuuksista ammennettua satumaista tarinaa. Kertokaa esimerkki arkisesta satumaisuudesta?

– Aamulla kun herää, pukee pelkät nahkahanskat ja lentää savupiipusta töihin puhuvan lihamurekkeen selässä, niin onhan se aika satumaista. Luulenpa, että se on asennekysymys, rumpali Toni Lehtola veistelee.
– Arki on mielestäni todella harvoin satumaista. Olen haaveilija ja siksi musiikin tekeminen on tapa paeta tätä raakaa todellisuutta. Teksteissämme on usein perin pohjin kyse jostain hyvin arkisesta ongelmasta. Ongelma on vaan puettu tarinan muotoon, laulaja Janiv Oskár kiteyttää.
 
Miten soundinne on syntynyt? Mitä kaikkia aineksia siinä omasta mielestänne on?
Soundi syntyy ja elää koko ajan, kun kokeillaan. The Federation EP:llä on ainakin kaikuisia kitaroita, junnaavaa sykettä, huojuvia syntetisaattoreita ja moniäänisiä lauluja, tiivistää kitaristi Samuli Kukkola.
 
Missä kulkee suoraviivaisen viihdyttämisen ja tunteilemisen sekä kuuntelijan haastavuuden välinen optimi raja?
 – Silloin kun tekeminen on pyyteetöntä ja musiikki tulee sydämestä, ei tuollaisilla asioilla tarvitse vaivata päätään. Kaikki sujuu useimmiten luonnostaan, Kukkola miettii.
 – On hyvin haastavaa tuottaa musiikkia tuolle rajalle. Mutta se, joka tehtävässä onnistuu, osuu mielestäni "naulan kantaan", Oskár kiteyttää.
– Se kulkee siinä keikkapaikan ulko-ovella, Lehtola ehdottaa.
– Tai levy-yhtiön jätkän lompakossa, Kukkola lisää.
 
Mitä teille tulee mieleen kun musiikin sanotaan olevan elokuvallista?
 – Meidän kohdalla se on semmoista viipyilevää ja maalailevaa, Lehtola ehdottaa.
-Elokuvamusiikilla on jo yli sadan vuoden perinteet. Ala on kehittynyt länsimaisesta jousi- ja orkesterimusiikista. Se on myöhemmin versonut hyvinkin erilaisia lähestymistapoja kuvien musiikilliseen värittämiseen. Enää ei siis voi sanoa tarkalleen, millaista elokuvallinen musiikki on tarkalleen. Minulle elokuvallisesta musiikista tulee ensimmäisenä mieleen päähenkilön tunnetilaa tai tapahtumaa kuvaava, maalaileva musiikki, Oskár valistaa.
Meillä elokuvallisuus on kai liittynyt eniten siihen, että sanoitukset viittaavat aika paljon toisiinsa ja biisejä on ajateltu kohtauksina. Osa meistä kuuntelee paljon elokuvamusiikkia, ja sieltä on ehkä noussut vaikutteita. Elokuvallisuus itsessään ei varmaan tarkoita yhtään mitään, koska se voi olla mitä vain, Kukkola analysoi.
 
Pyritte saatekirjeen mukaan kehittämään soundianne jatkuvasti. Mitkä ovat uusimmat aluevaltauksenne?
– Läjä epämääräisiä kilkuttimia ja suhisuttimia, ja muutama syna lisää. Toivottavasti saadaan homma pysymään kasassa, Lehtola suunnittelee.
-Tulevalla albumilla Kraftwerk-synat kohtaavat haitarin ja akustiset kitarat. Kiire on kadonnut ja maltti kasvanut, Kukkola visioi.
 

M U U T   K A T S A S T E T U T

FFTC
 
 
Kerimäkeläinen FFTC tunnettiin aikaisemmin nimellä For Funeral To Come. Taitavaksi muistamani yhtye räimii modernia rockia ronskisti mutta sävykkäästi. Soitto on energistä ja sovitukset mittatilaustyötä, kuulijaa haastetaan useaan otteeseen raskaimmilla vyörytyksillä ja progemaisilla käänteillä ja koukuilla. Nimen lyhennyksen myötä musiikki on muuttunut entistäkin melodisemmaksi. Jouni Raatikaisen korkeassa rekisterissä viihtyvä ja vibratoa runsaasti suosiva laulu on todella upeaa kuultavaa. Rivakalla punk -vaihteella rokkaavassa Cold Waterissa ja hitikkäässä Perfect Dayssä onkin uljaat melodiat, joita kelpaa hoilata. Silti Four Brothers kiteyttää hienoimmin yhtyeen vahvuudet: tiukan ja ketterän riffittelyn, järkälemäiset tunteelliset kertosäkeet ja sävykkään kehittelyn. Good Riddance ja Dance toimivat myös, mutta ovat tyylillisesti lähempänä post-hardcoren peruskauraa. Finnfox-studiolla äänitetty EP soundaa todella komealle ja on täysin valmista laajempaan jakeluun. Tasonsa puolesta Retosphere-EP on voittaja-ainesta, mutta jää omaperäisyydessään hitusen jälkeen terävimmästä kärjestä.
 
REVIVAL HYMNS
 
 
Revival Hymns on vuoden vanha tamperelainen post-rock/shoegaze/jumitteluyhtye, ja Feathers on sen ensimmäinen omakustanneäänite. Todella hyvin porukka on lyhyen uransa aikana sisäistänyt tyylilajinsa niksit. Kappaleiden temmot ovat hitaita tai hitaahkoja, melodiat lipuvat mollissa, kitarat helkkyvät eteerisesti kaikuen ja vyöryttävät tarpeen tullen rankempiakin riffejä. Tasapainoiseen bändisoundiin tuodaan lisää ulottuvuutta hienosti trumpetilla ja melodikalla. Tällaisessa hitaassa maalailussa on omat sudenkuoppansa: itsetarkoituksellinen toisto, dynamiikattomuus ja kappaleiden pohjaton lohduttomuus. Revival Hymns ei ole täysin vapaa näistä rasitteista eikä tuo mitään uutta lajityyppiin, mutta Path Of Gracen ja Spewin kaltaisilla raidoilla meno on majesteettisen komeaa, eikä sointiin osaa kaivata mitään lisää. Erittäin hieno pelinavaus! 
 
THE DRAMA QUEENS
 
 
The Drama Queens vannoo musiikissaan yksinkertaisten ja muistettavien, klassisten pop-melodioiden nimeen. Vaikutteet rönsyävät janakäyrän läheisyydessä, jonka ääret muodostavat Everly Brothersin ”hunajaiset” duetot ja Weezerin pirtsakka ysäri-altsu. Tässä tyylilajissa raja yliyrittämisen, imelyyden ja oivaltavan välillä on häilyvä. The Day That I Will Die on jenkki-indiestä ammentavaa, melodista särökitararockia viihdyttävimmillään. Run Fasterin säkeistö kuulostaajostain (Oasisilta?) pöllityltä, muttakertosäe muodostaa siihen nähden kivan kontrastin ja melodia jää positiiviseti mieleen. You Were The Only One lainaa härskisti Jimi Hendrixkin All Along The Watchtowerin kitarariffiä, mutta muuta eipä yhtäläisyyttä kappaleilla muutoin olekaan. Groove on hyvä, mutta ylipirteä lallattelu ei useassa kuuntelussa hauskuuta vaan ärsyttää. The Drama Queens on taitava ja oikealla asialla, mutta sortuu välillä hölmöön pelleilyyn.
 
RUOTO
 
 
Pudasjärven maaseudulle juurensa ulottava Ruoto edustaa (pohjois-)suomalaisessa musiikissa harvinaislaatuista, herkän mystistä ja luonnonläheistä lähestymistapaa. Ruodon akustis-voittoista musiikkia voi hyvin kutsua metsäläisfolkiksi, pikaisen kuuntelun perusteella sympaattiseksikin kotikutoisuutensä tähden, mutta musiikista, ja etenkin teksteistä, kuulee hartauden ja palon, jolla omaan taiteeseen suhtaudutaan. Pelottomuus ja teeskentelemättömyys tuottavat puhuttelevaa jälkeä. Eeppinen Sammalmaisema on haikea garage-pop-kaunokki. Kylmän Pisteen jäätävän lumoavaa kummitusfolkia ovat innoittaneet parapsykologiset tutkimukset. Karhunvartijan shamaanisen bluesin kimpussa yhtyeelle on vaikea keksiä vertailukohtia. Aivan kaikki tekijöiden ajatelmat eivät aukea, ja välillä kappaleista on vaikea saada otetta. Siltikin Ruoto on ehdottoman ainutlaatuinen ja tärkeä orkesteri, ja sen tuotoksia kuuntelee jatkossakin mielenkiinnolla. Toivottavasti oikealta levyltä.
 
VERNE
 
Vernen demon nimi on Meillä on hauskaa. Teema kuuluu myös duon musiikissa, jota se kutsuu progepopiksi. Miksipä ei, duon musiikki on rönsyilevää ja jännittävästi sovitettua, mutta minimalistisine ja kotikutoisine lo-fi-tuotantoineen myös nukkavierua ja kilttiä indie -söpöilyä. Avausraita Maapallolla pelaa muutamilla tehokkailla elementeillä. Etenkin Tatu Henttosen rumpujen kannattelema eksoottinen ”post-rock-groove” taittuu hienosti, sen päälle on hyvä heittää juustoitsta moog-sooloa. Kuutamokeissi on rauhallisempi nokkahuilujen sävyttämä folk –henkinen laulelma, mutta jää mielenkiinnossa jälkeen kahdesta muusta raidasta. Ylipäänsä hintelä laulutulkinta ja kappaleiden lyyrinen anti eivät ole vielä samalla tasolla musiikillisten ideoiden kanssa. Hellästi krautrockaava Geenilaulu on veikeä jumitus, joka tuomieleen Rätön ja Lehtisalon naivistisen robottimusiikin. Puolitoistavuotias Verne on kiinnosta ja lupaava tapaus, jonka parhaat saavutukset lienevät kuitenkin vielä tulevaisuudessa.
 
 
EVER SINCE THE DAY
 
 
Edellisellä kierroksella vuonna 2008 Ever Since The Dayn puukaltereihin pakattu demo teki minuun demokatsannossa suuren vaikutuksen. Kahden biisin napakka näyte antoi yhtyeestä osaavan, melodisen ja energisen kuvan. Periaatteessa hommat ovat yhtä lailla hyvällä tolalla kuin ennenkin, mutta vasta nyt todelliset kasvot paljastuvat. ESTD:n olemus on näiden demovuosien mittaan tehtyjen havaintojen mukaan varsin arkkityyppisesti ja 2000-lukuisella tavalla turkulainen: powerpop, disco-beat, ja emo lutviutuvat liukkaaksi kokonaisuudeksi näiden herrojen käsittelyssä, ja lopputulos on miellyttävää mutta melko yhdentekevää kuunneltavaa. Uudelta äänitteeltä hitit uupuvan. Perushyvää ja melodisesti kunnostautunutta leipomista on tarjolla, mutta rusinat ja kräämit tästä silti puuttuvat. 
 
BAILOUT
 
 
Bailout on uusi tuttavuus Kotkasta. Porukka kutsuu musiikkiaan alternative/groove -rockiksi ja on siinä koko lailla oikeassa. Yhtyeellä on varsin persoonallinen näkemys siitä, miten letkeä groove ja rankat, jopa metalliset riffit voidaan sovittaa samaan kappaleeseen. Välillä se toimii hyvin, väliin ei. Napakasti riffittelevä Full Throttle yhdistää prätkärockiin modulaatioita, tahdinpuolikkaita ja muita musiikillisia näppäryyksiä, ja onnistuu silti kuulostamaan vangitsevalta tuoden mieleen jännästi
Blue Öyster Cultin. Drift Off on kolmijakoinen, akustinen balladi, joka sekin viehättää rohkeasti polveilevine harmonioineen. Yhtyeen soittotatsista ja solistin jäyhästä laulutyylistä tulee varsin grungemainen vaikutelma, mutta Still Waiting ei flamenco –trumpetteineen ja sankarillisine kitarasooloineen tunnu millään muotoa enää luontevalta. Bailout on nuori, kiehtova ja taitava yhtye, jonka oma tyyli ja soundi on vielä kehittymässä. Jatkoa seurataan mielenkiinnolla.
 

KUROUMA
 
 
Kurouma olkoon tämän demokierroksen raskaimman laidan edustaja. Samalla se saa toimia taas muistutuksena siitä, että jos teidän rakkaiden lukijoiden oma demoyhtyeenne edustaa jonkin sortin heavya, niin laittakaa maininta tästä myös kirjekuoreen. Se siitä, sludge/alternative/post-metalia junttaava jyväskyläläiskvartetti edustaa soundillisesti avarakatseista ja dogmeista vapaata linjaa, ja sopii sinänsä tähänkin katselmukseen. Viisiraitaisen kiekon sävellyksissä on laajoja kaaria maalailevia, elokuvallisia melodioita, progressiivisesti kehittyviä rakenteita sekä sopivasti toisteisia riffejä, joita laulaja-kitaristi Jussi Torro ilmeettömästi ärjyen kommentoi. Soitto ja soundit toimivat tässä kontekstissa riittävän hyvin. Silti Kurouman resepti vaatii vielä hienomekaanista optimointia: junnaavuus, yllättävyys ja melodisuus on saatettava täydelliseen tasapainoon. Lähellä ollaan, muttei vielä aivan asian ytimessä.  
 

BAD KING
 
 
Turkulais-hämeenlinnalainen Bad King tarjoilee tiukkaa ja suoraviivaista rockia.
Avauskappale Sweet And Charmingissa huomion varastavat ensi kuulemalta sensuellit, ranskankieliset spiikit, mutta kertsin onnistuneet rytmivaihdokset ja breikit kohottavat muutoin laimeahkon biisin kasvoja huomattavasti. Kakkosraita Roll Me Over on power-kitara-riffeihin nojautuvaa rockia huomattavasti rivakammalla temmolla ja ajanmukaisemmalla kompilla. Tällä kahden kappaleen näytelevyllä Bad King jättää jäljen teknisesti osaavasta ja hittihakuisesta, modernia rockia runnovasta yhtyeestä. Lopulta kaikki on kiinni materiaalista. Tässä vaiheessa on se varsinkin muodollisesti pätevää, mutta se viimeinen koukuttavuus ja omalaatuinen ilmeikkyys tästä vielä puuttuvat. 
 

MAKE VAHTOLA
 
Oululainen Make Vahtola tiedetään myös demoefektissä esittäytyneestä, omaa sukunimeään kantavasta Vahtola-yhtyeestä. Musiikillisesti suomenkielinen, suoraviivainen poprock on nytkin Vahtolan viitekenttänä, mutta yllättäen kappaleet toimivat paremmin ja hengittävät vapautuneemmin kuin Vahtola -yhtyeen kanssa. Soolona äänitetty ja tuotettu materiaali on tehty kuulemma ”vaatimattomassa kotistudiossa”, ja siihen nähden akustisvoittoinen tuotanto toimii erittäin hyvin. Musiikki ei ole erityisen omalaatuisuutta, mutta esimerkiksi mainiosti sovitettu Väärää onnea ja herkkä Joen luona ovat aivan potentiaalista kamaa. Nähtäväksi vain jää riittävätkö persoonallisuus ja karisma nostamaan niitä suuremman yleisön tietoisuuteen.
 

STONELA
 
 
Demon kannessa on takaapäin otettu, epätarkka ja huonosti rajattu kuva kahdesta jantterista ja henkilöautosta. Kaiken yllä komeilee varmasti pölvästein bändin nimi mitä äkkiseltään tulee mieleen. Ja pakko se on myös mainita, että kyseinen kokoonpano tekaisi tunnusbiisin ”koko kansan” Jukka Mutasen minikaivuritempaukselle. Tämä numero on jätetty demolta pois, ja hyvä niin. Nämä arveluttavat seikat huomioon ottaen yhteen musiikin luoma vaikutelma on äärimmäisen positiivinen. Stonela soittaa finglish -henkisestä nimestään huolimatta herkkää suomipoprockia, jonka melodioissa kaikuu iskelmällinen tenho. Demo on kooste kolmista eri sessioista. Osassa kappaleissa on konetaustat, osassa liverummut. Lassi Heiskasen laulutulkinta on kauttaltaan miellyttävää ja varmaa. Kivun kautta ja Näinä aikoina kappaleista aistii jopa hittipotentiaalisuutta. Kun yhtye saa kiteytettyä oman yhtyesoundinsa, luulisi sen musiikille riittävän ystäviä laajemmissakin kuvioissa.
 

WISHED I WAS A GIANT
 
 
Wished I Was A Giantin akustis-elektronisesta äänimaailmasta tulevat ensimmäisenä mieleen Beck ja Eels. Kaksimiehinen yhtye operoi folkin, bluesin ja electronican rajamailla. Musiikissa on likaa ja kitkaa, mutta näennäisestä summittaisuudesta ja pehmeydestä huolimatta erittäin vangitsevia tunnelmahetkiä. Demon aloittava What Was That Chant Again? vaanii viiden minuutin mittansa ajan bluesahtavan basson, akustisen kitaranäppäilyn ja kuiskailevan laulun varassa, mutta jokainen sekunti on tarpeellinen ja tehokas. Myös Memory Boy kytee myrskyisen ja psykedeelisen äänimeren pinnalla akustisena bluesina. Duon musiikki pelaa musiikillisesti kapealla paletilla, mutta artistien ote, intensiteetti ja näkemys nostavat sen edukseen ylös keskinkertaisuuksien sameasta suosta.
 

RIKU RANTANEN
 
Saatekirjessä Lahden Anssi Kelaksi tituleerattu Riku Rantasen on tehnyt ensimmäisen demonsa sooloartistina, mutta musiikin parissa on selvästi puuhailtu jo pitkään, sillä hyvin laadukkaasti ja ammattimaisesti artistin juureva suomipop rullaa. Avausraita Kulkuriin on loihdittu autenttinen rockabilly –groove. Hienosti svengaava biisi on jopa hitikäs ralli, jossa suomen kieli rytmittyy tekstiin luontevasti. Kirje Sinulle on varsin yllätyksetön, mutta hienon toteutuksen ansiosta mukavan irtonainen Suomi -country -hölkkä. Onnetar on jo perisuomalainen, iskelmällinen mollijolkutus, hitikäs omalla tavalla sekin. Riku Rantanen vaikuttaa varsin perinnehenkiseltä ja osaavalta artistilta. Itse soisin hänen keskittyvän vielä oman tyylin hiomiseen. Roots -henkiset numerot toimivat itselleni patetiaa paremmin. 
 

LEO ALCENIUS
 
 
Leo Alcenius on vaikuttanut yli kymmenen vuoden ajan erilaisissa yhtyeissä laulajana, soittajana, ja lauluntekijänä. Tästä kaikesta on olennaisimpana jäänyt käteen varmuus tulkitsijana. Alcenius laulaa näennäisen vaatimattomasti mutta elkeissä on kouliintuneisuutta sekä suurilta viihdyttäjätähdistä opiskeltua karismaa. Tyylillisesti Alceniuksen soolomateriaali on suoraviivaista, hieman brittivetoista radiopoppia, jossa kertosäkeillä on mittava osuus. Taustayhtye koostuu vanhoista bändikavereista, mutta soinnin viimeistelee ja personoi Pauliina Pölösen soittama sello. Take Me Home -äänitteen musiikillinen anti on helposti soljuvaa ja varmaotteista, mutta turhan riskitöntä aiheuttaakseen suurempaa kiinnostusta.
 

ROOT REMEDY
 
 
Joensuulaisen Root Remedyn mielekkyys rokkaukseen ja keikkailuun on ollut välillä koetuksella loputtomien persnettoisten pub-keikkojen vuoksi. Yhtye itse arvelee, että ongelmana seuraavalle levelille pääsemiseksi on siinä, että se on liian blues saadakseen rokkikansan hyväksyntää, ja päin vastoin. Siinä se lienee oikeassa. Valkoisen miehen kitarablues -edustaa näinä päivinä sellaista käyttömusiikkia, joka toimii oikeissa (live)olosuhteissa, muttei sillä ole osaa eikä arpaa nykyajan Suomen levymarkkinoilla. Yli kymmenen vuotta soittanut porukka on ainakin muodollisesti niin taitava, että sille luulisi satelevan arvostusta ja kiitosta roots-musiikin tapahtumissa. Minkäänlaista crossover-potentiaalia tai -yritystä hommassa ei kylläkään ole.
 

SCAPES
 
 
Scapes on tekijöilleen yhtye, jonka puitteissa voi tehdä jotain erilaista ja vähemmän rajoitettua. Jäsenten muut yhtyeet (Funeral Feast. Äkä, Damnesty) eivät ole minulle tuttuja, mutta melkoisen vakavalla naamalla vedettyä materiaalia tämäkin on. Kun lähtökohtana on se, että metallia ikänsä tahkonneet muusikot tekevät jotakin kevyempää, on usein tarjolla joko huumorimusiikiksi luettavaa kikkailua tai pateettisia tunnelmaballadeja. Scapes luottaa jälkimmäisiin. Biisit ovat hidastempoisia, mahtipontisia ja synkkiä, ja erityisesti kitaristin taipumus liruttaa turboahdetulla särösoundilla blues-sooloja joka rakoon ärsyttää. Ihan taitavaa musisointia tämä on, mutta kovin väsyttävää ja yksi-ilmeistä.
 

CASSIE
 
 
Cassien pyrkimyksenä on luoda suuria tunteita ja suuria soundeja. Jälkimmäinen on nykyään tietysti paljon helpommin tehty kuin ensimmäinen, mutta ylväästi porukka eteeristä musiikkiaan vyöryttää. Ambientmaisella introlla ja downtempo -tyylisellä rumpuluupilla demon käynnistävä Any Port In The Storm kasvaa yhtyeen käsittelyssä majesteettiseksi eepokseksi. Kompiton Red maalaa sähköpianoineen viettelevän, hieman Portisheadista muistuttavan asetelman. Tin Cans And String puhkeaa intron jälkeen säröiseen kitaramereen, ja rauhoittaa kuulijan mollivoittoisissa säkeistöissään lipuakseen liekehtivään maaliinsa loppumetreillä. Cassiella on kiehtova musiikillinen ajatus, mutta toimiakseen paremmin se vaatisi vieläkin ajanmukaisempaa ja kekseliäämpää tuotantoa. Sentimentaalista ylitunteilua kannattaa lauluosastolla välttää. Kiinnostavaa tämä on, mutta parempaankin on edellytyksiä.
 
 
MEMPHIS 77
 
 
Memphis 77 ammentaa rock’n’rollin ikonisimmasta ja kliseisimmästä kuvastosta. Levyn kanteen horror -fontilla kirjailtu yhtyeennimi viitannee Elviksen kuolemaan ja toisaalta punkin syntyyn. Biisien nimet Marilyn Monroe, Jack (Daniels), Zombie Ass vahvistavat entisestään pahis-symboliikkaa. Harvoin yhtyeen imago ja musiikillinen tyyli ovat kuitenkaan näin pahasti ristiriidassa. Musiikin yleisilmeessä on tuhti annos modernia, 1990-lukulaista katurockia ja jenkkipunkia, mutta vaaran tuntua ei oikein synny missään vaiheessa. Seitsemän raitaisella äänitteellä kappaleet vyöryvät asiallisesti ja paketti pysyy kasassa, mutta kun voimankäyttö ja äänenpaine laskee, paljastuvat puutteet: kappaleet eivät jää mieleen, sillä melodiataju ja tulkinnan lahjat ovat yhtyeellä vielä hyvin rajoitteista. Lisää omia ideoita vaaditaan jatkossa.  
 

STREET LETHAL
 
 
Kuopiossa kasari – hard’n’heavy elää ja voi hyvin. Ajankohtaisimpia paaluttajia kentällä lienevät Tarot ja Reckless Love. Street Lethal on perustettu vasta kuluvan vuoden alussa, mutta asennetta ja uskoa siltä ei puutu. Saatekirjeessään yhtye ilmoittaa olevansa ”suomalaisen rockin pelastaja” sekä mainostaa: ”se [Street Lethal] potkii munille kuin Guns’ N Roses, groovaa kuin Led Zeppelin ja biisit ovat yhtä tarttuvia kuin Bon Jovilla.” Saappaat ovat muutaman numeron liian suuret, mutta tahtotila kova ja taitoakin on kieltämättä kertynyt. Melko autenttisen kuuloista motoristirockia porukka työstää, mutta ne klassikot jäävät vielä tekemättä ja lupaukset lunastamatta. Ehkäpä juuri siksi vaikutelma on ajoittain myös koominen. Eikö Savon Saxon olisi ihan riittävä päämäärä? 
 

SLAP BETTY!
 
 
Kuukauden toinen asennerockpläjäys tulee Kemistä. Slap Betty! on nelihenkinen, vuonna 2007 peustettu revohka, joka on päässyt maistamaan aitoa rock-elämää muun muassa Tavastian lauteilla ja Backyard Babiesin lämmittelijänä. Brutaalia ja konstailematonta, punk-henkistä perusrockia tahkova yhtye osaa asiansa. Soitossa on energiaa ja tarkkuutta, ja Teemu Ylinikan laulutulkinnassa räkäistä uhoa. Päämäärätietoinen ja itseensä uskova yhtye voittanee pohjois-suomen pubien yleisöt puolelleen, mutta tuskinpa tällaiselle ränttätäntälle on levymuodossa kysyntää. Suomi ei tarvitse uutta Peer Gyntia. 
 
 
RUDEPRESSED
 
 
Rudepressed tarjoaa demoefektille kiekkoa, jossa on viisi omaa ja viisi lainakappaletta. Yhtyeestä piirtyy välittömästi kuva asiallisesta ja kohteliaasta pubi-duosta, mutta ei mistään sen suuremmasta. Lainabiisit on valittu Deep Purplelta, Sonata Arcticalta, Pink Floydilta ja Kolmannelta Naiselta, ja väistämättä nämä antavat jotain osviittaa tekijäin aikeista. Nykyään duo ja trio kokoonpanot ovat jopa muodikkaita, mutta kysymys on usein siitä, kuinka saadaan luotua maksimaalinen teho pienillä liikkeillä. Redepressedin kappaleet kuulostavat taasen siltä kuin ne olisivat riisuttuja unplugged -versioita bändikappaleista. Duon olisi syytä kiinnittää huomiota sovituksissa vahvoihin melodioihin, instrumentaatioihin ja kontrasteihin, jotta homma toimisi myös levymuodossa. Raukeasti funkahtava Five Guy’n Fable edustaa poikkeavuudessaan kiekon kiinnostavinta antia. Omien biisien tekeminen on duolle kuulemma vielä suhteellisen uusi harrastus, mutta siihen kannattaa panostaa myös jatkossa, kyllä niitä helmiä sieltä lisää huuhtoutuu.
 

ILORUISKE
 
Tietotekniikan yleistyminen on tuottanut aivan uuden muusikkotyypin: makuuhuonemuusikot. Varsin iso osa demoefektiin tulleista demoista on nykyisin yhden miehen ja tietokoneen muodostamia komboja. Iloruiske on yhtä kuin oululainen 22-vuotias Tuomas Mäkelä. 13 kappaletta sisältävä Maailman Loppu Ko on artistin kuuden julkaisu. Levy on tehty viikossa, ja niinpä se onkin sekava, tajunnanvirtamainen kokonaisuus ideoita, hyviä ja huonoja. Lo-fi-soundinen äänimaailma on melko vastenmielinen, mutta voisi herätä eloon pätevämmällä miksauksella. Nyt ohjelmoidut soundit loistavat kirkkaina pinnassa, ja laulut ja kitarat ovat epäselvää suttua. Konevoittoisuudesta huolimatta Iloruiskeen purkaukset eivät nojaa beateihin. Temmot ja rytmit vaihtuvat useasti kappaleiden mittaan. Musiikillisesti matkataan elektropopista, luomu-breakbeatiin, maailmanmusiikkiin ja ties mihin humppaan. Kiinnostavia ja omaperäisiä nämä iloruiskeet ovat, mutta melko etäiseksi ja älykkömäiseksi dadaksi yleisvaikutelma jää.
 

ALL ABOUT ANTHON
 
 
All About Anthon on helsinkiläisen ”Anthonin” musiikillinen sooloprojekti, joka tekijänsä mielestä edustaa naivistista poppia. Konkreettisesti määriteltynä tämä tarkoittaa aihiomaisia ja kotikutoisia, kitaralla säestettyjä kappaleita, osassa biiseistä taustaa tukevat rumpukoneet. Melko vaikeaksi Anttoni lähestymisen tekee, mutta oma arvoituksellinen charminsa hänen kappaleissaan on. Laiskasti mateleva Demi Moore on sympaattisella tavalla viehättävä, Cold Day At The Discon kaiutettu äänimaailma aavemaisella tavalla karmiva. Jos tämän haluaisi viedä tällaisenaan pidemmälle, edellyttäisi se vahvempaa laulutulkintaa ja kunnollisia biisejä. Näkemystä selkeästi on, mutta vielä se ei välity aivan kirkkaana.
 

BONERIDE
 
 
Oululaisen Boneriden ensimmäinen demo esittelee 1970-luvun heviin mieltyneen viisikon. Avausraita Hominid antaa varsin positiivisen ensivaikutelman. Vähäeleisesti junkuttava, jokseenkin stoner -henkinen riffittely viehättää ja laulukin vaikuttaa omaperäiseltä ja toimivalta. Tämä lienee jonkin sortin onnellinen työtapaturma, sillä seuraava Platoon on puolestaan kaikin puolin masentava esitys. Melodiset säkeistöt ovat pateettisia, eivätkä rankat runttauskohdat puhuttele suttuisten ja munattomien soundien vuoksi. Tuukka Ruokamon ärjyminen kuulostaa sentimentaalisen Bon Jovi -kertosäkeen rinnalta naurettavalta. Yhtyeen soitto toimii mukiinmenevästi, mutta biiseihinkin tarvitsisi löytyä lisää substanssia, yllätyksellisyyttä ja nyansseja.
 

METAKKA
 
 
Joensuulainen Metakka on saanut osakseen varmasti enemmän kuin tarpeeksi Lauri Tähkä & Elonkerjuu -vertauksia. Pelkkä viulun kuuluminen kokoonpanoon ei kai vielä oikeuta niitä, mutta loppupelissä mielleyhtymät riippuvat täysin siitä, kuinka instrumenttia hyödynnetään. Lopulta lienee se perisuomalainen iskelmällisyys, mikä vie ajatukset pohjanmaalle. Demon aloittava Leijona on varsin päällekäyvä veisu ollakseen folkrockia, mutta jättää blues-sooloineen ja kolkkoine viulun vingutuksineen silti kylmäksi. Halval menee on slaavilainen rock-iskelmä, jossa ride-pelti-kilkutus ja hard-rock-kitarat eivät palvele tarkoitusta vaan irkkovat illuusion. Simo Hyvönen laulaa varsin teennäisenkuuloisesti, kuin messuaisi punkbändissä, vaikka herkkyyttä ja ilmeikkyyttä tässä tarvittaisiin.
 
 
SHADOWPART
 
 
Ensimmäisellä demollaan turkulaisyhtye hakee vielä omia vahvuuksiaan. Jäsenistön mukaan sen kappaleet ammentavat monista genreistä ja traditioista, mutta mitään fuusiota Shadowpartin musiikki ei silti ole, vaan tutunoloista, suoraviivaista melodista poprockia. Kappaleissa on hienoja ideoita, mutta etenkin sovittamisen saralla yhtyeellä on vielä opittavaa, myös yhteissoitto kuulostaa paikoin kankealta ja jännittyneeltä. Avausraita Revolt on melko väkinäinen rokitus. Matias Kallion laulutulkinta on ponnetonta ja sisäänpäin kääntynyttä, myös englannin kielen kankea ääntämys särähtää korvaan. Demon lopettavat Love The Sun ja Don’t Be Afraid antavat osviittaa siitä, että herkkyys ja melodisuus ovatkin Shadowpartin ilmeisimpiä vahvuuksia. Nyt yhtye voisi alkaa rohkeammin tutkimaan herkkyyden erilaisia ilmenemismuotoja. 
 
 
 
 
 
 

Lisää luettavaa