Kun Megadethin pomon kanssa istuu samaan pöytään, kannattaa pelata avoimin kortein. Ja hylätä ennalta kaavaillut reitit. Sillä kun Dave Mustaine saa kuljettaa keskustelua, se voi edetä kiinnostaviin suuntiin. Lontoossa teemaksi nousivat elävät ja kuolleet metallikitaristit Alexi Laihosta ja Kerry Kingistä Chuck Schuldineriin ja ”Dimebag” Darrell Abbottiin.
DAVE MUSTAINE näyttää siltä kuin olisi juuri avannut maitotölkin, jonka sisältö on päässyt hapantumaan. Hän pehmentää vaikutelmaa vääntämällä irvistyksen sekaan ripauksen tuttua sudenhymyään.
– Hmm. Tämä arpa ei voita, Megadethin nokkamies naurahtaa. Hän nostaa oikean kätensä liioitellun teatraalisesti ilmaan ja kääntää sen peukalon osoittamaan alaspäin kuin ihmisten kohtaloista tottumaan päättänyt roomalainen keisari.
Mustaine on juuri kuunnellut iPodiltani Nightwishin tulkinnan omasta Symphony of Destruction -biisistään.
– Nämä ovat aina vähän erikoisia juttuja, Dave toteaa. – Muistatko, kun Tigertailz teki joskus takavuosina oman versionsa Peace Sellsistä? Siihen oli vaikea suhtautua yhtään mitenkään.
Muistan kyllä ja niin muuten oli. Eikä armoa saa siis myöskään Nightwish. Mutta toinen on Children Of Bodomin kohtalo. Kaikilta tuntuu tällä hetkellä löytyvän rakkautta Alexi Laihon suuntaan. Jopa Megadeth-pomolta, joka tiettävästi kuitenkin kaatoi nelisen vuotta sitten COB:n haaveet pääsystä ensimmäiselle johtamistaan Gigantour-rundeista. Tähänkin asiaan saadaan pian selvyys. Sitä varten pitää palata reilun tunnin päähän menneisyyteen.
Lontoolaisen viiden tähden hotellin kahdeksannen kerroksen hissiaulassa istuu hermostunutta väkeä. Mustaine, joka ottaa toimittajia vastaan kulmasviitissä, on saanut levyfirmaa edustavan neitosen jo koko lailla pois tolaltaan.
Mies on kuulemma medialle mielin kielin, mutta äyskii ja tiuskii tiedottajaparalle kaikenlaisista pikkuasioista. Ja kun pr-henkilö on kireänä, on myös valtaosa Mustainen luokse jonottavista kireänä. Kitaristilaulaja-biisintekijä on tehnyt viktoriaanisessa Langham-hotellissa ensin kaksi pressipäivää brittimedian kanssa. Nyt on ”eurooppalaisten” vuoro, ylihuomenna Mustaine jo viihdyttää Saksassa sikäläisiä tiedotusvälineitä.
Päivän aikataulut eivät tietenkään ole pitäneet, ja seuraavana vuorossa oleva portugalilainen kaveri vilkuilee kelloaan. Hänen pitäisi ehtiä vielä tänään kotiin. Nyt Mustainen pakeilta kiiruhtaa Sweden Rockin edustaja. Hänelläkin on hoppu lentokentälle. Hej då, passe-bem ja aikatauluttakaa ensi kerralla matkanne vähän löysemmin.
Seuraavaksi minulta tiedustellaan, riivaako kiire ja voisinko millään vaihtaa haastatteluaikani norjalaisen Lydverketin tv-toimittajan ja tämän kuvaajan kanssa. Lupaan niin tehdä. Jos saan pihistettyä oman osuuteni jälkeen vähän Mustainen aikaa. Haluaisin kommentin Nightwishin Symphony of Destructionista ja jos mies ei ole biisiä kuullut, soitan sen hänelle samalla kun norskit pystyttävät laitteitaan.
Tiedottaja ei oikein osaa päättää, pitääkö ideasta. Mutta suostuu, kun kerron tavanneeni Mustainen monesti aiemminkin. Seuraavaksi laitan hänet katumaan päätöstään ilmoittamalla, että aion muuten kysyä viimeisenä kysymyksenäni, kuka mahtaa olla laatinut sen ohjeistuksen ja aiheiden mustan listan, joka toimittajille on ennalta jaettu. ”Ei kysymyksiä uskonnosta eikä Megadethin entisistä jäsenistä” Ja Metallica, luonnollisesti, on tabu. No kappas vain.
AIKA KULUU, kunnes Soundin vuoro tulee. Mustaine löytyy löhöämästä ornamenttien painosta armoa huutavasta nojatuolista. Muutamaa päivää aiemmin suoritettu pieni operaatio niska- ja hartianikamien alueella ei siis näytä lyöneen miestä mitenkään voimattomaksi. (”Kiitos kysymästä, ei tässä hätää.”)
Avaan utelemalla, onko Dave varmentanut tietoja siitä, että hänen suonissaan virtaisi osin suomalaista verta (”Olen kyllä, isän puolelta sitä vähän tulee”) ja jatkan tiedustelemalla, onko tullut otettua tuntumaa juuriin ja luettua The Kalevalaa, jonka löin miehen kouraan kesällä 2007 Tampereella (”En ole, valitan. Luulin pitkään, että kirja on suomeksi ja että toit sen minulle vain kauniina eleenä. Vasta myöhemmin tajusin, että teoshan on käännetty. Mutta se vanhanaikainen runomitta ei oikein iskenyt, joten annoin olla”).
Hoidetaan Suomi-aiheet alkuun käsistä pois, ehdotan. Megadethin rautakansleri kehottaa tekemään niin.
Children Of Bodom kiersi keväällä 2008 Yhdysvaltoja Mustainen kokoaman Gigantour-rundipaketin osana. Pitääkö paikkansa, että bändi oli ehdolla jo kolmisen vuotta aiemmin, mutta Mustaine henkilökohtaisesti torppasi suunnitelman, koska ei pitänyt kommenteista, joita Alexi Laiho oli ladellut Dream Theaterin John Petruccista Guitar World -lehdessä?
– Kyllä se noin meni, Mustaine myöntää kiertelemättä. – Dream Theater oli jo kiinnitetty rundille, kun kuulin tästä välikohtauksesta. Ja koska katsoin silloin ja katson edelleen, että Gigantour-yhtyeiden kesken pitää vallita hyvä meininki, ilmoitin Children Of Bodomin väelle, että nyt ei onnistu. Mutta parin vuoden päästähän sitten onnistui.
Kerron kuulleeni Alexi Laiholta, että tapauksen johdosta häntä hermostutti tavata Mustaine ensi kertaa. Taisipa COB:n nokkamies jännittää jo miesten ensimmäistä puheluakin.
– No joo. Halusin soittaa äijälle ennalta, ikään kuin vähän haistella tuulia. Ja Alexihan osoittautui alusta saakka todella mukavaksi ja aidoksi kaveriksi. Vaikutelma vahvistui, kun kohtasimme ja kun sain nähdä hänet johtamassa bändiään ja esittämässä biisejään lavalla. Alexissa on jotain… pirullista. Jotain hyvin arvaamatonta. Ja se on aina hyvä merkki muusikossa tai taiteilijassa yleensä.
Seuraavan kommenttinsa myötä Mustaine joko liittyy lopullisesti Alexi Laiho Fan Clubiin tai sitten vain osoittaa pelimiehen silmäänsä.
– Ja jos nyt palataan sen skisman juurelle, niin onhan Alexi suoraan sanoen aika lailla sanoen kiinnostavampi kitaristi kuin John. Enkä halua nyt mitenkään dissata Johnia, hänkin on hyvä jätkä. Mutta… Sanotaan vaikka niin, että Alexin kohdalla kyse on siitä, että sitä saa, mitä tilaa. Hän on, mitä hän on. Johnin kohdalla taas ei ole koskaan kyse siitä, että hän olisi, mitä hän on. Hänen kohdallaan on aina kyse siitä, mitä hän voisi olla.
Sanojensa tehoksi Mustaine nostaa pikkusormen pystyyn ja varmistaa velmulla katseella viestinsä menneen perille. Voisiko olla, että Alexin kohdalla kyse on enemmän sydämestä ja munista, Petruccin kohdalla aivoista, tarjoan.
– Niin. Asiahan saattaa olla juurikin noin suoraviivainen. Ehkä mekaaninen, konemainen, on vähän väärä sana kuvaamaan Johnin tapaa soittaa… Mutta ei hän ainakaan sellainen heittäytyjä ole kuin Alexi. Olisiko sitten niin, että Alexi Laiholla todellakin on isommat kassit kuin John Petruccilla?!
PASKAISESTI kuin naurulokki Pälkänevedellä, Mustaine nauraa ja korjaa asentoaan. Mielessäni välähtää, että jos edellisestä kommentista leviää tieto maailmalle, medialle jaettavaan ”tästä ei sitten puhuta” -listaan lisätään pian myös nimi Alexi Laiho.
Ja kuten Mustainen kanssa on ennenkin käynyt, voi kaikenlaiset tiekartat ja ennalta hahmotellut aasinsillat taas unohtaa. Myös hän tuntuu uskovan siihen vanhaan ja simppeliin totuuteen, jonka itse olen kiteytyneimmillään kuullut veteraanirocktoimittaja Charles Shaar Murrayn suusta: ”Hyvä haastattelu tarkoittaa samaa kuin hyvä keskustelu.”
Mustainellä ei ole nytkään mikään hätä uuden levynsä mainostamiseen, työtoveriensa kehumiseen tai muuhun perushuttuun. Ainoa ongelma onkin jälleen se, että aikaa on varattu naurettavan vähän minkäänlaiselle oikealle keskustelulle. Mutta ei riennetä eteenpäin, sillä speedmetallilegenda jatkaa aiheesta Children Of Bodom.
– Jos vielä mietitään sitä, millaisen bändin kanssa on nastaa kiertää, niin eipä juuri ole Alexin porukan voittanutta. Heidän backstage-alueellaan ei mökötetä tai olla mitenkään kallella kypärin.
Loogisesti, mutta vähän epäreilusti vertailukohdaksi päätyy edelleen Dream Theater. Mustaine ei säästele arvioidessaan ohimennen progemetallibändin jäseniä, vaikka he ovat paitsi hänen maanmiehiään, myös saman levyfirman miehiä.
– John ja Mike [Portnoy, yhtyeen rumpali] ovat ihan hauskoja tyyppejä ja kavereitani muutenkin. Se laulajakin on ihan okei… James [LaBrie]. Hassua muuten, miten hän yrittää vetää niitä deathmetallijuttuja bändin uudella levyllä… No, joka tapauksessa. Bändin basisti [John Myung] ei puhunut koko kiertueen aikana oikeastaan kenellekään mitään. Hyvin töykeätä, minun mielestäni. Ja se kosketinsoittaja [Jordan Rudess]… No, kiipparimiehet ovat muutenkin aina porukan tylsimpiä ukkoja.
Paitsi Children Of Bodomin tapauksessa, on pakko heittää väliin.
– No joo, muuten! Se jätkä [Janne Wirman] oli aika kova juhlimaan. Samoin kuin tietenkin Alexi. Ja se toinen kitaristi. Roope [Latvala]! Jep. En ymmärrä, miten hän kykeni siinä vahvassa kroonisessa humalatilassaan soittamaan niitä vaikeita, teknisiä juttuja ja soolojaan niin puhtaasti! Tai pysymään edes pystyssä. Komea suoritus.
Mitä kiertuekumppaneihin vielä tulee, monet kulmakarvat kohosivat, kun sana Megadethin ja Slayerin yhteisestä Canadian Carnage -minirundista levisi huhtikuussa. Eikös Mustainen ja kitaristi Kerry Kingin pitänyt olla riidoissa? Onko sotakirves nyt haudattu?
– Vaikea sanoa, pohtii Mustaine. – En nimittäin törmännyt Kerryyn kertaakaan missään vaiheessa. Sen voin kuitenkin kai sanoa, että tämä niin sanottu skisma alkoi sieltä suunnalta. Ei minulla ole mitään ongelmaa Slayerin kanssa. Ja ihan sama pätee nykyään Megadethin aiempiin jäseniin. Meillä ei aina ollut helppoa yhdessä, mutta riitelemiseen tarvitaan vähintään kaksi osapuolta. Olin aivan varmasti itse ihan yhtä hankala kuin hankalimmat heistä.
Kannattaa muistaa, että haastattelussa kiellettyjen aiheiden listalla olivat myös Megadethin ex-jäsenet. Lasketaankohan mukaan myös tyypit, joiden huhutaan olleen joskus ehdolla yhtyeeseen?
Dave Mustaine, pitääkö paikkansa, että Panteran ”Dimebag” Darrell Abbott oli vähällä liittyä bändiisi Jeff Youngin potkujen jälkeen vuonna 1988?
– Joo, pitää. Mutta olin jo ehtinyt luvata rumpalin pestin Nick Menzalle ja Darrellin ehto bändiin liittymiselle oli, että hän olisi tuonut veljensä [rumpali Vinnie Abbott] mukanaan. Eli se kaatui siihen.
KALIFORNIAN La Mesassa syyskuussa 1961 syntynyt David Scott Mustaine on pureutunut viime aikoina menneisyyteensä huolella. Toimittaja Joe Laydenin kanssa kirjoitettu omaelämäkerta odottaa viimeisiä silauksiaan, ja mies vakuuttelee kertovansa kirjassa oman totuutensa kokonaisuudessaan – mitään siihen lisäämättä, mitään siitä pois jättämättä.
Kysymykseen siitä, onko hän tällä hetkellä, viidenkympin rajapyykin vaaniessa vain kahden vuoden päässä, tyytyväinen elämäänsä ja saavutuksiinsa muusikkona, Megadethin pää innostuu vastaamaan laveasti.
– En tiedä, mitä ihmettä kolmisen vuotta sitten tapahtui. Mutta jotenkin tuntuu kuin minut olisi niihin aikoihin taas jotenkin hyväksytty porukkaan. Tai jotain muuta vastaavaa.
– Elämäni oli teinistä asti hyvin rikkonaista. Juoppo isäni oli mennyt, samoin äiti. Olin omillani Losissa viidentoista vanhasta lähtien, eikä ainakaan silloin sen ikäisiä otettu töihin yhtään mihinkään, saati että heille olisi vuokrattu kämppiä. Olin omillani ja aloin kehittää selviytymistaitoja. Dokasin reippaasti ja vedin aineita. Jossain vaiheessa aloin myydäkin kamaa, koska siitä sentään sai jonkinlaista liksaa.
– Aivan kuin kuka tahansa murrosikäinen, halusin vain tulla hyväksytyksi. Ja siksi otin kitaran soiton niin tosissani. Olin saanut Luojalta lahjan, ja siihen keskitin tarmoni. Musiikki oli ainoa asia, josta todella sain jotain irti ja jossa arvelin voivani kehittyä jonkinlaiseksi tekijäksi. Ja nyt kun näin sen Joel McIverin kirjan, sain kai – hah hah – lopulta jonkinlaisen vahvistuksen oletukselleni.
Mustaine viittaa tammikuussa ilmestyneeseen teokseen The 100 Greatest Metal Guitarists, jossa hänet rankattiin genrensä kärkimieheksi. Perusteluihin, jotka alleviivasivat Daven monitahoista osaamista ja korostivat hänen ylimmäistä ymmärrystään muusikkouden eri osa-alueista, ei ollut nokan koputtamista.
– Otin kirjan käteeni valmistautuneena ihan mihin tahansa. Minua ei mainittu kansissa missään. Ahah. Aloin selailla. Pääsin viiteenkymppiin, enkä ollut löytänyt itseäni. Jatkoin uteliaana eteenpäin. Pääsin kahteenkymppiin, enkä vieläkään ollut osunut nimeeni. Kuudentenatoista oli [Metallican James] Hetfield. Siinä vaiheessa aloin kiinnostua tosissani. Kirk [Hammett, Metallican toinen kitaristi] tuli vastaan sijalla viisi. Siitä eteenpäin kirjan lukeminen oli silkkaa hunajaa. Tiesin, että minun täytyy olla jossain sijojen neljä ja yksi välillä. Plarasin eteenpäin. Kakkosena oli John [Petrucci]. Siinä kohtaa niskavillani alkoivat kihelmöidä. Ei voi olla totta! Olin ykkösenä! Se tuntui todella hyvältä.
Varmasti. Etenkin siitä syystä, että McIverin voidaan katsoa tulevan Metallican leiristä.
– Sehän tässä onkin, että tuosta en tiennyt ennalta mitään, Mustaine toteaa. – En tiennyt hänen Metallica-kirjastaan mitään.
Jatketaan vielä päivän teemaksi varkain nousseiden kitaristien parissa. Onko Mustaine koskaan pysähtynyt ajattelemaan, millaisen jäljen on metallin evoluutioon jättänyt? Miten selvästi hän itse näkee esimerkiksi sen, että Chuck Schuldinerin Death oli aika suoraa seurausta Megadethistä?
– Kyllä näihin juttuihin törmää. Tässä nimenomaisessa tapauksessa Chuckin tapaaminen ja hänen kanssaan jutteleminen teki asian ihan selväksi. Ja hiljan sattui hauska juttu. Valmistauduimme äänittämään uutta levyämme [Endgame, Megadethin kahdestoista studiokiekko], kun minulle kerrottiin että Andy [Sneap, tuottaja] oli jossain sanonut minun olleen syy sille, että hän tuli aikoinaan hankkineeksi kitaran ja perustaneeksi Sabbatin. Sopivan hetken tullen mainitsin asiasta Andylle, ja hän lehahti ihan punaiseksi. Hahahah! Sen jälkeen oli turha yrittää sössöttää mitään ”No olithan sinä yksi niistä muusikoista, jotka…” -juttua.
OLISIN silti tyhmä ja nynny, jos en palaisi aiheeseen, jonka Mustaine itse hetkeä aiemmin esiin otti. Nyt kun lupa ikään kuin on myönnetty, totean että vähän päälle kolme vuottahan sitten maailmalla kuhistiin edelleen suurta huomiota herättäneestä Metallica-elokuvasta Some Kind of Monster.
Yhdessä dokumentin vereslihaisimmista kohtauksista Dave nähdään puimassa menneisyyttään ja katkeria potkujaan Metallicasta talvella 1983, ennen kuin yhtye oli julkaissut ensimmäistäkään levyä. Olisiko tämän inhimillisen puolen paljastuminen saattanut vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin? Olisiko Mustaine sen jälkeen niin sanotusti saanut armahduksen?
– Ihan alkuun pitää sanoa, etten halunnut mukaan koko siihen elokuvaan. Sanoin asiasta ensin Larsille [Ulrich, Metallican rumpali] ja sitten sille ohjaajalle. Mutta he halusivat kamerat joka paikkaan osana sitä ”prosessiaan”. Lupauduin mukaan sillä ehdolla, että saan nähdä materiaalin ennalta. Mutta siihen en ollut varautunut, että Lars olisi niin vitun ilkeä. En ymmärrä, miksi hän oli niin kitkerä ja käyttäytyi niin ilkeästi. No, ensimmäinen versio oli ihan ok. Siitä oli tietenkin leikattu pois se osuus, kun Lars alkaa kyynelehtiä. Mutta halusin pätkään muutoksia, joista osan he lopulta toteuttivatkin.
– Teoria siitä, että se leffa olisi voinut statukseeni jotenkin vaikuttaa, on kyllä mielenkiintoinen. Ei sitä tiedä.
Mustaine on ehtinyt tuoreissa haastatteluissaan jo puhua, miten Metallica ei ole hänelle enää samanlainen mörkö kuin vielä jonkin aikaa sitten. Tämän hän todistaa heitolla, joka on humoristinen, mutta jonka voi halutessaan tulkita tai ohjata tulkitsemaan hyvinkin katkeraksi.
– Jotain outoa siinä jengissä kuitenkin on. Minulla ei ollut ehtinyt olla friisiläisiä kuin vähän aikaa, kun kuulin että yhtäkkiä myös Kirk on hankkinut friisiläisiä. Mitä vittua? Lopettakaa minun sähköpostieni lukeminen! Hahahah!
Mustainen toistaiseksi omaelämäkerrallisimmat kappaleet löytyvät vuoden 2004 paluulevyltä The System Has Failed, joka pitikin alun perin julkaista miehen sooloalbumina. Truth Be Told, Something That I’m Not, Back in the Day ja muun muassa rivit “And in my back a hundred knives / From my friends / At twenty-five” sisältävä Of Mice and Men tulkittiin jotakuinkin kaikki tuoreeltaan Metallican suuntaan kiukutteluksi. Nyt Mustaine ei aiheeseen kuitenkaan ehdi kantaa ottaa.
Ajatuksen katkaisee levy-yhtiön edustaja, joka on pistänyt päänsä ovesta sisään jo pari kertaa viimeisestä kysymyksestä suhisten. Nyt hän asettuu sanojensa painoksi oviaukkoon seisomaan ja irvistää kuullessaan sanan ”Metallica”.
Kysymättä jää muun muassa se, miten kylmästä sodasta ja USA:n ulkomaan suhteista lyyrikkona aina innoittunut Mustaine olettaa demokraattien valtaannousun vaikuttavan Megadethin tulevaan materiaaliin. Kiinnostavaa olisi myös viritellä ajatuksia väitteistä, joiden mukaan miehen diggailema tv-sarja 24 toimi Bush nuoremman hallinnon propagandavälineenä muun muassa kidutusta jokapäiväistämällä.
Politiikan ohella ensi kertaan pitää jättää niin ikään jotkin henkilökohtaiset asiat. Kuten se, miten hyvällä Mustaine isänä seuraa poikansa ja tyttärensä uratunnusteluja viihdebisneksessä.
Koska on viimeisen kysymyksen aika, kysyn kiellettyjen aiheiden listan alkuperää. Totean pitäväni moista ohjeistusta ja ennakkosensuuria naurettavana, koska Mustaine on metallin nopeaälyisin miekkonen, eikä koko rockin kentältä löydy useaa yhtä sanavalmista muusikkoa.
– Ai mikä lista? Mustaine kysyy hämmästyneen oloisena, kun jo kaivan taskustani printtiä saamastani sähköpostista. Silmäkulmasta näen, miten Roadrunnerin neito muuttuu kalmankalpeaksi. Melkoisen Machiavellin maineessa oleva Dave katselee paperia, pyörittelee moniselitteisesti päätään ja toteaa, ettei ainakaan henkilökohtaisesti ole moista dataa mihinkään suoltanut.
Niin tai näin, totean pitäväni asiaa etenkin avoimen ajatustenvaihtomme päälle sen verran huvittavana, että en panisi pahakseni jos Dave vetäisisi nimikirjoituksen paperin kulmaan. Hyvää pelimannihenkeä osoittaen hän niin myös tekee. Kenties kulisseissa joku saa myöhemmin kuulla kunniansa, mutta tässä hetkessä homma hoidetaan hyvällä huumorilla.
Kiitän ja esitän vielä Nightwishiin liittyvän ajatukseni. Dave Mustaine suostuu mielellään, ”suomalaisia kun ollaan”. Hyvästelyjen kyljessä tehtyyn tiedusteluun keikoista maassamme mies uumoilee, että ”varmaankin jollain kesäfestarilla nähdään”.
Tekst: PETRI SILAS