Pohjanmaan lakeuksilta löytyy sanonta ”lopussa kiitos seisoa jormottaa.” Jos joku, niin tämä sananparsi kuvaa osuvasti uuden Diablo-albumin pitkällistä ja paikoin piinaavaakin valmisteluprosessia.
– Nauhoitusten loppusuorasta tuli aikamoinen kuoleman kujanjuoksu, ja minä todella tarkoitan tätä, Rainer Nygård huokaisee.
– Jossain vaiheessa aloin olla psyykkisesti ja fyysisesti ihan lopussa, mutta samaan aikaan Jens Bogrenille piti saada tasaisella tahdilla uutta miksattavaa. Paine oli aivan helvetin kova, mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto, sillä silloin esimerkiksi kaikki aikataulut olisivat menneet uusiksi.
– Laulu-urakan loppupuolella vauhtia piti hakea esimerkiksi kyisen pellon laidalta. Kun siellä tallusteli aikansa räkä poskella, niin johan sitä taas jaksoi palata pirttiin mikrofonin äärelle. Vaatimustasosta ei missään vaiheessa tingitty piiruakaan, ja erästäkin puolitoista sekuntia kestävää laulukohtaa hinkattiin lopulta kaksi kokonaista työpäivää. Ei jumalauta!
Nygård vaikenee hetkeksi.
– En myöskään ollut ainoa, joka joutui äärimmäisen kovaan prässiin. Kitaristi Marko Utriainen piti tuttuun tapaan kokonaisuutta kasassa, ja nauhoitusurakan loppuvaiheessa häneltä tulikin viesti, että ”lähdenpä tästä kalaan, palataan asiaan parin päivän päästä.” Markon paineensietokyky on omaa luokkaansa, ja siinä vaiheessa kun häneltä tulee tuollaisia kommentteja, stressitasot alkavat olla aika tapissa.
– Niinhän siinä kävi, että nauhoitukset päättyivät ”ei enää koskaan tällaista paskaa” -tuntemuksiin. Silloin olin sataprosenttisen varma, että Diablon touhu saa omalta osaltani jäädä. Onneksi fiilikset ovat ajan myötä muuttuneet, ja siihen on osansa ystävälläni Sami Lopakalla (Kursk, ex-Sentenced). Kyselin Samilta tästä ”mistä tietää milloin pitää lopettaa” aiheesta, ja muutaman viestin jälkeen jouduin toteamaan, etten minä taida olla vielä valmis liittymään Soilat-kuoroon, jossa minun ja Markon äidit edelleenkin vaikuttavat!
Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 2/22.