Soundin (8/07) kolumnissa ”Idols – rakkaudesta rahaan” Tero Alanko suomi sekä Sony BMG:n että muiden isojen levy-yhtiöiden julkaisupolitiikkaa. Teron mielestä yhdenkään major-yhtiön artistikatras ei edusta sitä, mikä on hyvää, kiinnostavaa ja elinvoimaista suomalaisessa popissa ja rockissa juuri nyt. Nyt-liitteessä (38/07) Jarkko Jokelainen puolestaan ihmetteli suomalaisten levy-yhtiöiden kiirettä. ”Kun jostakin putkahtaa esiin mielenkiintoinen yhtye, joku nappaa sen heti talliinsa, ja albumi on viimeistään vuoden kuluessa ulkona. Pahimmassa tapauksessa yhtyeellä on takanaan vasta kourallinen keikkoja” hän toteaa. ”En ymmärrä, kenen etua ajaa potentiaalisten mutta usein puolivalmiiden debyyttien julkaisu” jatkaa Jokelainen. Kirjoituksissaan he tarkastelevat sen kolikon molempia puolia, joka on ammattimaisen levy-yhtiötoiminnan arkipäivää.
Levy-yhtiön tehtävänä on löytää potentiaaliset musiikilliset lahjakkuudet, auttaa heitä hiomaan raakileet timanteiksi ja luoda heille parhaat mahdolliset puitteet menestyä. Tämä tulisi tehdä niin, että toiminta olisi elinvoimaista eli taloudellisesti kestävällä pohjalla. Haastavaksi homman tekee se, että Teron ja Jarkon tarkastelemaa kolikkoa pitelee käsissään musiikin kuluttaja, joka omalla ostokäyttäytymisellään päättää mikä on hyvää, kiinnostavaa ja elinvoimaista suomalaisessa popissa ja rockissa juuri nyt.
Albumimyynti on yksi tapa mitata sitä, mikä on kuluttajien mielestä elinvoimaista eli sen verran hyvää musiikkia, että sitä kannattaa ostaa. Jotain kuluttajien mausta voi päätellä myös siitä, että viimeisen 18 kuukauden aikana vain viisi kotimaista debyyttiartistia on myynyt kultaa, Sunrise Avenue sekä neljä Idols-menestyjää. Näiden artistien kulta- ja platinalevyille musiikkia ovat kirjoittaneet useat yleisesti kiinnostavina pidetyt muusikot, kuten The Crashin Teemu Brunila Anna Abreulle, Lemonatorin Lasse Kurki Katri Ylanderille ja Hanna Pakariselle sekä Stratovariuksen Timo Tolkki Ari Koivuselle.
Kirjoituksessaan Tero myös kysyy, miksi ihmeessä minä indie-taustaisena Supperheads-basistina Sony BMG:n toimitusjohtajan roolissa sekä Janne Halmkrona CMX-kitaristina yhtiömme tuotantopäällikön roolissa emme kiinnitä sellaisia artisteja ja bändejä, joista itse pidämme ja joiden levyjä haluaisimme ostaa. Kyllähän me kiinnittäisimmekin vaikka joka päivä, mutta ensin on erotettava jyvät akanoista ja oma maku muitten mausta. Päivittäin uusia kiinnostavia artisteja etsiessämme törmäämme liian usein siihen, että tekstit ovat kliseisiä, sävellykset puolivillaisia, ideat kopioituja ja laulusuoritukset huonon Idols-vuoden keräilyerien tasoa. Tähän asti uusien artistikiinnitysten suhteen olemme halunneet pitää rimaa korkealla yksinkertaisesti siksi, että välttäisimme ne sudenkuopat, joista Jarkko kirjoittaa – ettemme sortuisi julkaisemaan liikaa levyjä, joista kaiken mediajulkisuuden jälkeen kuitenkin kaikilla on sama mielipide: kiinnostavaa, mutta ei ihan valmista.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö jatkaisi etsimistä, päinvastoin. Minulla ja Jannella on jokapäiväinen hengen palo löytää Suomesta uusi System Of A Down, Bob Dylan, Hurriganes tai Hassisen Kone ja julkaista se albumi, jonka joku joskus julistaa klassikoksi. Olen myös varma, että tulemme onnistumaan uuden messiaan metsästyksessä, se nyt välillä vaan kestää hieman kauemmin. Ja jotta meillä levy-yhtiönä kuitenkin olisi entistä paremmat resurssit etsiä, siinä etsimisen ohessa meidän tulee samanlaisella intohimolla pitää huolta, että ostavan yleisön mielestä myös kaikki muu julkaisemamme musiikki täyttää hyvän, kiinnostavan ja elinkelpoisen musiikin kriteerit.
Kimmo Valtanen