Festivaaliraportti: Rap metal ja Aussien metalcore sulattivat kivisemmätkin sydämet – Kolme päivää Tuskaa soundilaisten silmin

6.7.2018 12:00

Tuska Open Air
Suvilahti, Helsinki
29.6.-1.7.2018

Teksti: Henri Eerola, Vesa Siltanen, kuvat: Sami Turunen, Vesa Siltanen

Raskaan musiikin ystävien suurtapahtuma Tuska Open Air keräsi Helsingin Suvilahteen tänä kesänä yhteensä 34 000 kuulijaa, jotka nauttivat musiikista sekä oheistapahtumista vaihtelevan sään kourissa. Paikoitellen erittäin voimakkaasti ja puuskittain puhaltanut tuuli aiheutti miksaajille ja päälavan esiintyjille harmaita hiuksia ja sadettakin saatiin kuuroittain ensimmäisten päivien aikana niskaan, mutta sunnuntaina aurinkokin möllötti lähes pilvettömältä taivaalta.

Tästäkin huolimatta hevikansa nautti täysin siemauksin monipuolisesti metallia, rokkia, synthwavea ja jopa räppiä käsittäneestä kattauksesta. Soundilaisista paikalla olivat Henri Eerola sekä Vesa Siltanen, jotka seuraavassa summaavat kolmipäiväisen festarin sanallisesti pakettiin. Sami Turusen ottamat päiväkohtaiset kuvagalleriat löydät puolestaan täältä, täältä ja täältä.

Perjantai 29.6.

Saavuin avauspäivänä alueelle hyvissä ajoin sateesta huolimatta. Koko festarin korkannutta Baest-yhtyettä vesi tuskin haittasi tippaakaan, sillä ajankohtaan nähden jo yllättävän monipäinen juhlakansa hakeutui telttalavalle sateensuojaan ja tanskalainen kuolometalliryhmä sai näin varmasti paljon uutta yleisöä. Valitettavasti Baestin soundit olivat todella suttuiset, mikä latisti kokemuksen bändin energiasta ja ilmeikkäästä esiintymisestä huolimatta.

Voimakas ja puuskittainen tuuli yritti parhaansa mukaan pilata soundeja myös päälavalla tehden miksaajien työstä taatusti haastavaa. Radio Rock Stagen korkanneen Crowbarin nokkamies Kirk Windsteinkin totesi jossain kohtaa, ettei ole miesmuistiin soittanut näin kovalla tuulella. Onneksi niin bändi kuin sen musiikki on raskasta tekoa ja vyöryi päälle armottomasti ja veteraanien varmalla otteella. Now this is some heavy shit!

Seuraavaksi Helsinki Stage -teltassa esiintyneen Tribulationin veto vahvisti käsitystä, miten hankala paikka soundin kannalta lava onkaan. Kitarat surisivat jälleen suttuisesti ja kaiken yllä soineesta ujelluksesta ei voinut olla varma, oliko kyseessä urut vai tahaton feedback. Lisäksi tuuli löysi tiensä teltan uumeniinkin sotkien soundeja vielä entisestään.

Koska soundipuoli kärsi ikävästi, nousi bändin esiintyminen astetta tärkeämpään rooliin. Ja esiintyä Tribulation kyllä osaa, vaikka se onkin jollain tavalla erikoista ja jännää musiikkityyliin nähden. Kun lavalle astelee mustiin pukeutunut ja hillitysti kasvonsa corpsepaintein peittänyt yhtye, ei ihan heti osaisi odottaa kitaristien loikkivan ja keikistelevän lavalla kuin Kiss tai Spiders From Mars. Varsinkin kitaristi Jonathan Hultén muikisteli ja tanssi kuin mikäkin glamrokkari. Hyvä!

Kun Dead Cross pauhasi päälavalla, huomio kiinnittyi ensimmäisenä todella vähäiseen yleisömäärään. Luulisi, että sellaiset legendat kuin Mike Patton (Faith No More, Fantomas, Mr. Bungle) ja Dave Lombardo (Slayer, Suicidal Tendencies, Misfits) herättäisivät huomattavasti enemmän kiinnostusta, mutta joko suurelta yleisöltä oli mennyt ohi, että Dead Cross on kyseisten herrasmiesten projekti tai sitten bändin vaikeasti sulateltava ja kaoottinen hardcore-rypistely ei ole auennut. Sääli, sillä bändi veti oikeasti hyvin. Mutta myönnettäköön, ettei tällainen sekamelska ole ihan sitä helpointa festarimusiikkia, vaikka bändi meuhkasikin lavalla heikkopäisesti. Yleisö heräsi kunnolla vasta kun Patton nappasi yleisöstä kaksi nuorta kaveria mukaan lavalle riehumaan.

Seuraavana Helsinki Stagella vuoronsa saanut Leprous puolestaan osoitti, että telttalavallekin on mahdollista saada hyvät soundit ja keikkaa olikin sen puolesta miellyttävä kuunnella. Mutta nyt itse bändi ja biisit eivät kuitenkaan jaksaneet innostaa. Yhtyeen progemetalli on paikoin todella hyvää, mutta ajautuu välillä taas niin itsetarkoitukselliseksi kikkailuksi että se työntää luotaan.

-Vesa

Kuin tilauksesta, yleisen keskustelun jälleen kerran velloessa metallifestivaalien naisartistikiintiön maltillisuudessa, osui Tuskan avauspäivään kaksi naislaulajalla varustettua yhtyettä perättäisille soittoajoille. Sisätiloissa Inferno-lavalla mylläsi nyt toista kertaa maassamme vieraileva The Charm The Fury, jonka Panteralle kumartavaa modernia metallia kuorrutetaan Caroline Westendorpin rähinällä ja persoonallisilla puhtailla lauluilla. Lavashow nojaa pitkälti laulajansa energiaan ja sitä Westendorpilla riittää. Erittäin piristävä uusi tuttavuus.

Pikakelaus seuraavaksi päälavan vallanneeseen Arch Enemyyn, joka oli jälleen kerran juuri niin persoonaton ja tylsä kuin keulakuvansa Alissa White-Gluz, joka ei edelleenkään ole muuta kuin muodon vuoksi mustaan nahkaan verhoutunut hiilipaperikopio edeltäjästään Angela Gossowista. Neidon jatkuvasti viljelemät kyykky- ja polviasennot ovat toki harrastamansa musiikkilajin täsmämaneereja aikojen alusta lähtien, mutta White-Gluzin tapauksessa lavaliikehdintä näyttää lähinnä ulkoa opetellulta ja jopa naurettavalta. Levykuuntelussa hyvinkin miellyttävä musiikki ei saa livetilanteessa siipiä, vaan teknisesti ja teemallisesti oppikirjamaisen esityksen kaipaama räiskyvyys ja vaara jäivät tälläkin kertaa piippuun.

Arch Enemy, Tuska 2018

”Pääsimme tullista läpi”, perjantain pääesiintyjä Ice-T murjaisi ilmeenkään värähtämättä. Body Count on oivaltanut kuinka kerätä jokaisen silmäparin huomio ensi tahdeista lähtien: aloita keikka Slayerin Raining Blood – Postmortem -kaksikolla, vieläpä Dave Lombardolla vahvistettuna, ja tulet sulattaneeksi kivisemmätkin metallisydämet.

Vuonna 1992 ensialbuminsa ja eritoten tittelillään järkyttäneen Cop Killer -kappaleen julkaissut rap thrash metal -yhtye esiintyi vasta nyt ensi kertaa Suomessa, ja Tuska -kiinnitystä ehdittiinkin jo etukäteen tituleerata kulttuuritekona vailla vertaa. Tästä huolimatta Ice-T ei juuri yleisöään kosiskellut, ja itse asiassa itsetuntonsa on sitä luokkaa, että taustabändiä jäätiin esittelemään pitkän kaavan mukaan jo kahden kappaleen jälkeen.

Ice-T yhtyeineen ei ainoastaan saapunut maahamme soittaakseen kimaran vanhoja ja uusia iskusävelmiään, mutta myös vailla minkään valtakunnan filtteriä kertomaan mielipiteensä yhtä lailla rasismista kuin vaikkapa suhtautumisestaan Donald Trumpiin. Perjantai-illan hämärtyessä niskaan satoi ripaus Los Angelesin ghettorealismia, keulakuvansa tuloluokasta huolimatta ilman tippakaan teennäisyyttä. Vaikuttavaa.

-Henri

Ice T, Tuska 2018

Lauantai 30.6.

Lauantaini käynnistyi normaalista poikkeavalla agendalla, koska allekirjoittaneella oli puoliltapäivin kunnia viettää tunti M/S Marialla Omnium Gatherumin elokuussa ilmestyvän The Burning Cold -uutuusalbumin ennakkokuuntelussa. Vaikka yhden pyöräytyksen perusteella on mahdotonta tarjota kovinkaan syväluotaavaa analyysia, pitivät kitaristi Markus Vanhalan puheet aiempia albumeja hyökkäävämmästä ja suoraviivaisemmasta materiaalista paikkansa. Veikkaan The Redshiftin (2008) ystäville tästä levystä pitkäaikaista kaveria. Välittömästi korvaan iski sävykkäämpi ja monipuolisempi rumpuosasto, Tuomo Latvalan pistäessä ensimmäisellä OG-levyllä selkeästi parastaan.

Varmaksi en mene väittämään, mutta käsitykseni mukaan The 69 Eyes ei ole soittanut Tuskassa viiteentoista vuoteen. Kun itsekin olin onnistunut väistämään bändiä kymmenisen vuotta, ei ollut epäilystäkään kenen keikan tahtiin tulisin lauantaipäivän aloittamaan. Ilman sen ihmeempiä krumeluureja edennyt Helsingin Vampyyrien performanssi toi hittikimarallaan hymyn telttalavan yleisön huulille. Tiedä sitten, onko sopivaa tituleerata tyylilleen uskollisesti aurinkolasit silmillä (teltassa) esiintynyttä goottirockbändiä sympaattiseksi, mutta tällä kertaa juuri se jäi ensimmäisenä mieleen.

The 69 Eyes, Tuska 2018

Mokomalta olen nähnyt huomattavasti virkeämpiä esityksiä. Nyt päälavalle nousseen bändin laulaja Marko Annala muisteli yhtyeensä viime vuonna soittaneen teltassa ja niin soittikin, eikä viime vuotista vimmaa nyt tavoitettu. Uuden Hengen pitimet -levyn kappaleet toivat settiin kivasti uutta ja istuivat elävään esitykseen muitta mutkitta, mutta vanhojen kappaleiden puolesta aistin ympärilläni lievää varioimisen tarvetta. Esimerkiksi joskus vielä niin raikas tunnelmanostattaja Hei, hei heinäkuu eteni vaivaannuttavalla autopilotilla.

-Henri

Seuraavaksi telttalavalla esiintyi artistikattauksen erikoisempaa ja vähemmän metallisempaa laitaa edustanut synthwaveyhtye Carpenter Brut, joka ei loppujen lopuksi ollut yhtään outo valinta hevifestareille. Erittäin retrosti kasari- ja konsolipelisoundeista ja melodioista ammentava yhtye nauttii hevikansankin keskuudessa suurta suosiota ja teltta olikin aivan piukkanaan yleisöä.

Meno oli parhaimmillaan juurikin silloin, kun se sukelsi kasariuden syvimpään päähän biisien kuulostaessa kuin suoraan Mega Manista tai muusta Nintendo-pelistä repäistyltä. Lisäksi trion soundi oli selkeä ja hyvässä balanssissa, mikä tosiaan oli harvinaista herkkua teltassa esiintyneeltä bändiltä. Pidemmän päälle alkoi kuitenkin iskeä kasariähky ja pääosin instrumentaaliin settiin olisi kaivannut lisää dynamiikkaa ja vaihtelevuutta – ei Mega Manissakaan soi yksi ja sama biisi koko pelin läpi!

Vaihtelua onneksi saatiin Grave Pleasures -laulaja Mat McNerneyn vierailtua Carpenter Brutin levyllekin laulamassaan Beware The Beast -kappaleessa. Keikka paketoitiin vielä Michael Sembellon Maniac-coverilla, joka sai moshpitin pyörimään sekä corpsepaint-kasvoiset ja tiukkaan mustaan nahkaan pukeutuneet metalliveljet ja -siskot tanssimaan ja keinuttamaan lanteita.

Lanteiden ketkuttelu sai kuitenkin luvan loppua, kun päälavalle asteli Emperor, joka kiskaisi Anthems to the Welkin at Dusk -albuminsa (1997) kokonaisuudessaan ja vielä kolme muuta black metal -klassikkoa kaupan päälle. Vaikka päälava norjalaisten vedon aikana kylpikin auringossa, ei tunnelma kärsinyt tästä tippaakaan vaan musta ja hyytävä metalli osui ja upposi selkäytimeen – jopa minunkaltaiselleni vanhan koulun black metalia pääosin karsastavalle kuuntelijalle.

Kreator, Tuska 2018

Päivän viihdyttävimmän paketin tarjosi kuitenkin Kreator. Saksalainen thrash metal -veteraani myllytti varmalla otteella ja nokkamies Mille Petrozza sai yleisön syömään kädestään ja piiskasi moshpitin aina vain kovempaan ja hikisempään vauhtiin. Täytyy nostaa hattua Kreatorin kaltaisille bändeille, jotka jaksavat raahata festarikeikoilleenkin lavan täydeltä lavasteita, pyroja ja muita härpäkkeitä ja efektejä. Yksi viikonlopun kovimmista vedoista!

Kreatorin tykityksen jälkeen vakavoiduttiin Ranskan progemetalliylpeys Gojiran mäiskeessä. Aiemmat näkemäni keikat eivät ole allekirjoittanutta vakuuttaneet, mutta pidin erityisen paljon bändin viimeisimmästä Magma-albumista (2016), joten odotin tältä vedolta paljon – kenties se saisi minut lopullisesti ihastumaan bändiin.

Valitettavasti näin ei käynyt, vaikka Magman kappaleet kuten Only Pain ja Stranded soivatkin ihan komeasti. Joku bändin esiintymisessä vain tökkii. Yhtye, tai ainakin laulaja-kitaristi Joe Duplantier vaikuttaa jotenkin liian vakavalta ja vihaiselta, mikä tuntuu toki oudolta metallibändistä puhuttaessa. Lisäksi biiseistä on vaikea saada kiinni ja keikalla yhtyeen viljelemät soitannolliset maneerit korostuivat. Harmi. Pitänee antaa joskus vielä toinen mahdollisuus esimerkiksi klubi- tai hallikeikkaolosuhteissa.

-Vesa

Gojira, Tuska 2018

Sunnuntai 1.7.

Lauantaina Emperorin keulilla päälavalla häärinyt Ihsahn nousi sunnuntaina sooloartistin ominaisuudessa telttalavalle. Valitettavasti Ihsahn kärsi telttasoundien kirouksesta eikä progressiivinen, ajoittain rockin ja jopa popin kanssa flirttaileva metalli päässyt oikeuksiinsa. Myös bändin kokoonpano ihmetytti ja basistin puuttuminen tuntui ja kuului kyllä. Vaikka Ihsahn ja kitaristi Robin Ognedal möyrivätkin alavireessä ja kosketinsoittaja Nicolai Tangen Svennæs yritti paikata basistin mentävää aukkoa parhaansa mukaan, jäivät monet biisit munattomiksi. Sääli, koska settilista oli erittäin timanttinen.

Clutch puolestaan onnistui myöhemmin teltassa soundillisesti paljon paremmin. Viihdettäkin piisasi laulaja Neil Fallonin hyöriessä ja heiluessa lavalla kuin evankelistaksi ryhtynyt Jack Black. Fuzz-kitarat surisivat ja stoner/Southern rock sai pään heilumaan ja jalan tamppaamaan tahtia. Psychic warfare is real!

-Vesa

Henkilökohtaisesti oman viikonloppuni summasivat päälavan kaksi viimeistä esiintyjää, joiden molempien läsnäoloa tämän vuoden Tuska-kattauksessa vaikutettiin ihmettelevän useammalla suunnalla.

Huolimatta siitä, että länsinaapurimme tunnetuin rockyhtye Europe on julkaissut estradeille paluunsa jälkeen kaksituhattaluvulla yhteensä kuusi tasokasta ja huomionarvoista pitkäsoittoa, henkilöityy se edelleen valtaosalle kuulijoista tunnetuimpien hittiensä muodossa. Tästä huolimatta yli puolet konsertin kappaleista oli uuden aikakauden materiaalia ja vaikka valtaosa yleisöstä ei näitä biisejä ollut aiemmin kuullutkaan, antoi yhtye lavalla kaikkensa niitatakseen niiden melodiat kuulijoidensa takaraivoihin.

Europe, Tuska 2018

Ja saatiinhan ne bileetkin lopulta pystyyn, kun ilmoille kajahti keikan päättänyt trio Superstitious – Cherokee –The Final Countdown. Itselleni elämäni ensimmäisestä Europe -keikasta jäi hyvä maku, ja ehkäpä lievä kaipuu vielä jonakin päivänä kuulla kattavammin bändin erinomaista comeback -materiaalia, niiden puhki kulutettujen rallatuksien kustannuksella.

Toimittajakollegaani lainaten: ”voi olla, että Parkway Drive sai sunnuntain keikan ansiosta kymmenen tuhatta uutta ystävää”. Kotimaassaan Australiassa kahdella viime albumilla myyntilistojen kärkeen ampaissut metalcore-jyrä on viime vuodet kasvanut hurjaa vauhtia ja vaikka sen roolia tämän vuoden Tuskan päättäjänä moni ehkä epäilikin, toivat aussit Suvilahden lavalle yhden Tuska-historian näyttävimmistä spektaakkeleista.

Täydeltä taivaalta mollottava aurinko ei ollut omiaan tukemaan lavalle ahdettua valoarsenaalia, mutta soittajien energisyys ja intensiteetti ei tässä tapauksessa katsonut aikaa, paikkaa saati valaistusta. Sinänsä vaikuttava liekki- ja pommiarsenaali toi oman mausteensa kokonaisuuteen, mutta eritoten leijonankynsiään pääsi väläyttämään valtaosin viimeisimpien levyjen kappaleista koostunut settilista, joka ei päästänyt yleisöä otteestaan. Ihmismeri pui nyrkkiä koko puolitoistatuntisen ja yhtyi vokalisti Winston McCallin yllytykseen tiristää ne viimeisimmätkin energianrippeet viikonlopun ajan koetelluista juhlijoista.

Parkway Driven musiikin resepti on nerokas ja omiaan kiihdyttämään suuria massoja. On kokemuksena kohtalaisen vaikuttava kuulla kymmentuhatpäisen yleisön huutavan yhteen ääneen ”Destroy!”

-Henri

Parkway Drive, Tuska 2018

Lisää luettavaa