Maustetytöt Klubilla – Ihan niin kuin mukamasten vaan

Maustetytöt
kuva: Aki Roukala

Livearvio: Maustetytöt, Joku Iiris | 22.11. Klubi, Tampere

Laajan yleisöpohjan nopeasti saavuttanut Maustetytöt on odotetusti saanut osakseen myös ”ei ole minun juttuni” -tyyppisiä lauseita. Kieltämättä tyttöjen musiikillinen anti liikkuu pienellä alueella, mutta pienen sanotaan olevan myös kaunista – vaikka sanoituksia ei voi perinteisessä mielessä kovin kauniiksi kutsuakaan. Alkuvuoden Lottorivi on täytetty liian useasti, mutta se ei ole tyttöjen vika, niin käy kaikille puhkisoitetuille hiteille. Ja loppuvuodesta kruununa menestykselle oli tietenkin Maustetytöille myönnetty Soundin Master Of Pulpets -tulokaspalkinto. Odotusta oli siis ilmassa.

Illan aloitti Joku Iiris, folk-artisti, joka operoi äänellään Irwin-tyyppisestä honotuksesta falsettiin, ja piti kuitenkin haastavan kirjon kasassa. Vielä levyttämätön laulaja-lauluntekijä liikkui joissakin sanoituksissa samalla alueella kuin Maustetytöt, kalja ja lääkkeet mainittiin. Joku Iiris on jo eräänlainen kulttisankari, mutta akkarin ja persoonallisen laulun oheen kannattaisi kenties tulevalle levylle lisätä joitakin soittimia.

Maustetyttöjenkin musiikillinen anti on suppea, mutta kuitenkin huomattavasti Joku Iiristä laajempi. Kaisa Karjalaisen laulu ja koskettimet yhtyvät Anna-siskon sähkökitaraan ja taustalauluun, ja ne muodostivat helposti tunnistettavan ja mieleenjäävän kokonaisuuden, missä lienee suursuosion salaisuus. Klubikin oli loppuunmyyty jo hyvissä ajoin.

Ja kyllä Maustetyttöjen esitystä seurasi Ihan niin kuin mukamasten vaan.

Sisarukset ovat levynjulkaisukiertueella. Kaikki tiet vievät Peltolaan -albumi kiteyttää tyttöjen annin hyvin, mutta kertoo myös konseptin suppeudesta. Ja suppeana pysyi myös keikkasetti, joka koostui vain kestoltaan napakan albumin biiseistä – edes mainos-coveria Juokse villi lapsi ei kuultu. Esityksen kesto oli vain kolme varttia.

Maustetyttöjen pokka piti nytkin. Ainoa hymyn tapainen tuli Kaisan kasvoille, kun hän joutui aloittamaan Se oli SOS -biisin uudestaan. Kyseisestä laulusta tunnistaa hyvin melodian esikuvan, samoin jostain muualta, mutta vanha totuushan on, että pop on sitaattitaidetta. Ja kuten Neil Young on hieman kärjistäen todennut: ”It’s all one song”. Annan ilmeettömyyttä korostivat ilmeisesti aina julkisuudessa päässä olevat aurinkolasit, marraskuisen Klubin hämäryydessäkin.

Pieni on kaunista, eikä mikään mammuttikonsertti istuisikaan tässä vaiheessa Maustetyttöjen pirtaan. Silti olen sisarusduon jatkosta yhtä miettiväinen kuin Soundin levyarviossaan samaa asiaa pohtinut Niko Peltonen. Homma toimii vielä tällaisenaan, mutta entä jatkossa?

Maustetytöille on buukattu jo seuraava Tampereen-keikka noin kolme kertaa Klubia suuremmalle Pakkahuoneelle huhtikuussa. Istuuko Maustetyttöjen musiikki parhaiten klubeille, ja toimiiko tämä konsepti isommissa saleissa? Mene, tiedä – toisaalta puoli vuottakin on pitkä aika Maustetyttöjen universumissa, suunnilleen sen verran taaksepäin on aikaa siitä, kun heidän Lottorivinsä oli kaikkien huulilla.

Antti Marttinen