Outo, olohuonemainen tunnelma – Mew | 5.11.2014 Tavastia, Helsinki

Edetään kronologisesti.

Toukokuun 16. päivä, vuosi 2002. Helsingin Tavastia-klubilla esiintyy mainion Vapen & ammunition -albumin talvella julkaissut ruotsalaisyhtye Kent. Saavun paikalle intoa puhkuen. Haettuamme baaritiskiltä oluet astumme ystäväni kanssa Tavastian saliin, jossa soittaa jokin outo kolmikirjaiminen tanskalaislämppäri.

Lämppärin nimi on Mew. Kukaan yhtyeestä ei puhu mitään biisien välissä. Kenenkään ei tarvitse puhua.

Päästyämme salissa kunnon rokkipoliisien tavoin miksauspöydän liepeille. Tuijotamme puoliväliin jo edenneen keikan niiltä sijoiltamme, tuopit lähes maahan pudottaen ja leuat auki loksahtaneina.

Tanskalaisbändi soittaa huumaavan korkealla äänenvoimakkuudella. Visualisoinnit, joissa kissat, muut eläimet ja niiden luurangot soittavat viuluja, hyökyvät verkkokalvoille massiivisella teholla. Päätöskappale Comforting Sounds eeppikseksi kasvavine loppusoittoineen, Jonas Bjerren Becky Jarrett -nimisen, silloin 16-vuotiaan tytön kanssa duetoima huikean hieno ja raukea Symmetry sekä nykivän puskutraktorin lailla jyrännyt Snow Brigade jäävät pysyvimmin mieleen.

Olen myyty.

Lokakuun 11. päivä, vuosi 2005. Helsingin Tavastia-klubilla esiintyy toisen kansainvälisille markkinoille suunnatun, arvostelumenestykseksi nousseen Mew And The Glass Handed Kites -albuminsa julkaissut kolmikirjaiminen tanskalaisyhtye.

Maaginen ilta. Omakohtaisesti parhaiden nähtyjen keikkojen kärkikymmenikössä, ehkä jopa kärkiviisikossa. Jo keikan avanneen, aina yhtä hämmentävän, päällekäyvän ja lähestulkoon pelottavan Circuitry Of The Wolfin ensisävelistä lähtien ja viimeistään sitä seuranneen Chinaberry Treen kohdalla on selvää, että nyt todistamme jotakin todella hienoa.

Kukaan ei spiikkaa mitään biisien välissä. Sellaiseen ei ole tarvetta.

Kaikki on hetkellisesti hyvin. Enemmän kuin hyvin.

Varsinaisen keikan huipentavat yhden maailman toimivimmista kompin liikkeelle lähdöistä sisältävä She Spider ja aina yhtä upea sekä lohduton Louise Louisa tuovat jo tipan hyvin lähelle silmäkulmaa. Kun Comforting Sounds soi päätöskappaleena ja valkokankaalla näkyy tämä video, jossa lentävät kissat soittavat viuluja ja meteoriitti lentää tähtitaivaalla, maailmassa ei ole mikään huonosti.

Kaikki on hetkellisesti hyvin. Enemmän kuin hyvin.

Marraskuun 5. päivä, vuosi 2014. Helsingin Tavastia-klubilla esiintyy neljättä kansainvälisillä markkinoilla julkaistavaa pitkäsoittoaan valmisteleva kolmikirjaiminen tanskalaisyhtye.

Lavalla ei näy laulaja Jonas Bjerren tekemiä visuaaleja. Valoshow koostuu pelkästään vaaleista stroboista ja spottivaloista. Pelkkää valkoista valoa. Keikka alkaa ”vanhalla uudella” Klassen-kappaleella ja etenee pikkuhiljaa muun muassa Specialin, huikeiden stemmalaulujen ryydittämän The Zookeeper’s Boyn ja viimeisimmän No More Stories -levyn popvalio Beachin kautta kohti uusien biisien esittelyä.

Mew soitti Tavastialla yhteensä 22 biisin setin, joka oli bändin pisin keikka yhtyeen siihenastisen uran aikana. Setti rakentui suhteellisen erikoisesti, samalla tavalla kuin Helsingin jäähallissa syksyllä 2010: bändi soitti suurimmat hittinsä heti keikan ensimmäisellä puoliskolla ja loppupuolella keskittyi uusiin biiseihin.

Jäähallikeikalla uudet biisit oltiin jo toki julkaistu levymuodossa, mutta marraskuisena iltana Tavastialla laulaja Bjerrellä, kitaristi Bo Madsenilla, rumpali Silas Utke Graae Jørgensenillä ja bändin riveihin useamman vuoden poissaolon jälkeen palanneella basisti Johan Wohlertilla ei ole tukenaan uutta levyä.

Jos yksi osa Mewn magiikkaa kahden ensimmäisen kansainvälisesti julkaistun albumin (Frengers ja Mew And The Glass Handed Kites) aikoihin oli nimenomaan bändiä ympäröivä mystiikka, niin nyt siitä ei ole enää suuria määriä jäljellä. Kaikki bändin jäsenet (rumpalia lukuun ottamatta) intoutuivat pitkiin välispiikkeihin, joissa yllättävästi muun muassa kiiteltiin suomalaisia suomeksi ja englanniksi.

Mewn parhaisiin puoliin aina kuulunut intensiteetti katosi näiden pitkien taukojen myötä. Tavastialla vallitsi pitkien välispiikkien ja ääripelkistetyn valoshown myötä olohuonemainen tunnelma.

Visualisointeihin jollain tapaa kasvoi kiinni Mewn keikoilla 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Uusia kappaleita keikalla kuultiin viisi. Parhaiten mieleen jäi nopeatempoinen, ironmaidenmainen (!) Russle.

Silkkaa faktaa on kuitenkin se, että Mewn biisimateriaali on edelleen parhaimmillaan erittäin verevää. She SpiderAm I Wry? NoApocalypso ja Silas The Magic Car toimivat vastustamattomasti. Keikan päätöksenä perinteisesti soinut Comforting Sounds on mahtipontisesti kasvavassa pauhussaan entisensä, mutta viuluja soittavat lentävät kissat, ne puuttuvat.

On toki niin, että niihin lumoaviin visualisointeihin tottui, ehkä jopa jollain tapaa kasvoi kiinni Mewn keikoilla 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Vaikka marraskuisena keskiviikkoiltana Tavastialla ei päästä lähellekään yhdeksän vuoden takaista audiovisuaalista euforiaa, Mewn nykivälle kuulaudelle on tilausta edelleen. Seuraavaa levyä mielenkiinnolla odotellessa.


Teksti ja kuvat: Visa Högmander