”Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla / vanhuuden pitäisi palaa ja kirota illan saapuessa / riehua valon kuolemaa, raivota raivoamalla”, kirjoitti walesilainen runoilija Dylan Thomas vuonna 1947. Saman vuoden lokakuussa päästi Englannin sydänmailla Blackheathissa ensiparkaisunsa pieni poikalapsi, joka sai nimekseen Glenn Raymond Tipton – ja jolle nämä kuuluisat säkeet ovat nyt surullisen ajankohtaisia.
Pienestä pitäen pianonsoitto-oppia äidiltään saanut Tipton hankki ensimmäisen sähkökitaransa 19-vuotiaana. Muutamien bändiviritysten jälkeen vuonna 1974 hänet pyydettiin toiseksi kitaristiksi ensilevyään valmistelleeseen yhtyeeseen nimeltä Judas Priest, ja loppu onkin rockmusiikin historiaa.
Matka on ollut pitkä, ja nyt se on vääjäämättä loppumassa. 70-vuotiaan Tiptonin tiedotettiin muutama päivä sitten jäävän pois Judas Priestin kiertuekokoonpanosta Parkinsonin taudin vuoksi. Yhtyeen toinen maineikas kitaristi KK Downing jäi kyydistä jo vuonna 2011 – osaksi sen vuoksi, ettei bändi yltänyt Downingin mielestä enää tyydyttävään lopputulokseen keikoilla.
Dylan Thomasin Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla kannustaa taistelemaan loppuun saakka, pitämään molemmin käsin kiinni elämästä. Juuri niin tekevät nyt monet rockin jättiläiset, kuten Judas Priest, AC/DC, Kiss ja vaikkapa Queen.
Joskus on parempi vain päästää irti. Sekä rakastetuille muusikoille että heidän faneilleen voisi olla armollisempaa, jos tämä tapahtuisi ennemmin yksi kiertue liian aikaisin kuin liian myöhään.
Näistä bändeistä on käytännössä enää rauniot jäljellä, mutta veri vetää edelleen esiintymislavoille.
Raha tietysti myös, mutta olisi kyynistä väittää, että valmiiksi äveriäät muusikot juoksisivat pelkästään mammonan perässä. Angus Young voisi viettää viimeiset vuotensa sikareita seteleillä sytytellen, mutta vuosikymmenten elämäntyötä on vaikea pistää pakettiin.
Toiset ovat paketoineet uransa jo, tai ainakin solmivat nauhoja kiinni. Kun Slayer ilmoitti viimein lähtevänsä viimeiselle kiertueelleen, näkyi kansainvälisillä musiikkisivustoilla todellinen haikeuden vyöry: yksi metallimusiikin kivijaloista on pian poissa.
Pahat kielet tietysti spekuloivat, että bändi tekee vain rahaa lopettamispäätöksellään ja pyörtää sanansa myöhemmin. Se ei kuitenkaan muuttaisi mitään. Slayer ei ole koskaan toipunut Jeff Hannemanin kuolemasta: bändi on jo käytännössä loppunut, vain sopiva loppukaneetti puuttuu.
Ja se tekee kipeää, todella kipeää. Sekä näiden bändien mukana kasvanut yleisö että muusikot itsekin kipuilevat tiimalasin hiekan valuessa tyhjiin.
Molemmilla on edessään suuri tuntematon: vanhuusikään ehtineillä soittajilla elämän lopputaival ja yleisöllä se pelottava tilanne, että rockmammutit ovat kadonneet eikä uusia jättiläisiä ole tullut samaa tahtia tilalle.
Edessä on vääjäämättä aikakausi, jolloin muut genret hiphopin johdolla ottavat musiikkikentän vahvemmin hallintaansa. Sähkökitaran aika saattaa tulla vielä, mutta siihen menee aikaa – kenties joskus myöhemmin uusi sukupolvi löytää rockin uudelleen ja valjastaa sen käyttöönsä joko retromielessä tai jotain aivan uutta keksien.
Ehkä siksi yleisökin haluaa pitää kaksin käsin kiinni suosikeistaan. Mutta syvällä sisimmässään sekä bändit että fanit tietävät, ettei 66-vuotiaan Rob Halfordin falsetti kanna loputtomiin eikä 70-vuotias Iggy Pop kohta kykene keekoilemaan lavalla entiseen tapaan. Herran pieksut, jopa 74-vuotias Keith Richards on jonain päivänä poissa.
Periksiantamattomuus, sitkeys ja yötä vastaan taisteleminen ovat arvostettavia asioita, mutta nämä muusikot ovat tehneet niin hienon uran, että sen soisi säilyvän arvokkaana loppuun saakka. Nahkaan ja niitteihin verhoutuneen metallijumalan kuuluu lähteä ilotulituksen ja tykinlaukausten kera, ei surkeasti hiipuen.
Se tekee kipeää, mutta joskus on parempi vain päästää irti. Sekä rakastetuille muusikoille että heidän faneilleen voisi olla armollisempaa, jos tämä tapahtuisi ennemmin yksi kiertue liian aikaisin kuin liian myöhään.