Moldy Peaches -duon mustan huumorin sävyttämä anti-folk jakoi mielipiteet vahvasti ja sama suhtautuminen on leimannut soolouralle irtaantuneen Adam Greenin teoksia. Itseäni miehen saama sapiska hämmästyttää, sillä hetkittäisistä töksäytyksistä huolimatta Green on yksi viime vuosien lahjakkaimmista ja omalaatuisimmista lauluntekijöistä. Tämän lisäksi miehen sliipatussa, mutta nyrjähtäneessä musiikissa on paljon hittipotentiaalia, joka avaramielisemmässä radio-ilmastossa voisi tehdä Greenista laajalti tunnetun viihdyttäjän. Nyt mies on tuomittu kulttitähden osaan.
Vaikka Green operoi musiikillisesti varsin kapealla polulla, pystyy hän monipuolisen äänenkäyttönsä ansiosta hyppimään sujuvasti tunnelmasta toiseen. Paikoin mies kuulostaa Nick Cavelta (Pay The Toll), paikoin Frank Sinatralta (Hollywood Bowl) ja paikoin jopa Jim Morrisonilta (Hey Dude). Heikkohermoismpia tällainen poukkoilu saattaa ärsyttää, mutta onneksi Green on höystänyt muhennoksensa hyvällä biisimateriaalilla. Parhaimmillaan, kuten kappaleessa Novetel, miehen luonteva svengi ja pisteliäs ulosanti laittavat kyynisimmänkin kuulijan polvilleen. Keskinkertaisemmatkin sävelpalat hän hoitaa asiaankuuluvalla show-miehen ammattitaidolla.