APOCALYPTICA: 7th Symphony

Arvio julkaistu Soundissa 8/2010.
Kirjoittanut: Antti Mattila.

Intohimoisesti musiikkiinsa suhtautuvien muusikoiden uran kannalta merkittävät ratkaisut tulevat usein selkäytimestä, tunnepohjalta. Apocalyptica on tehnyt useita paitsi oikeita, myös oikea-aikaisia ratkaisuja, jotka ovat vaikuttaneet olennaisesti siihen bändijärkäleeseen, joka Apocalyptica tänä päivänä on.

Arvio

APOCALYPTICA
7th Symphony
Sony

Intohimoisesti musiikkiinsa suhtautuvien muusikoiden uran kannalta merkittävät ratkaisut tulevat usein selkäytimestä, tunnepohjalta. Apocalyptica on tehnyt useita paitsi oikeita, myös oikea-aikaisia ratkaisuja, jotka ovat vaikuttaneet olennaisesti siihen bändijärkäleeseen, joka Apocalyptica tänä päivänä on.

Cult-levyllä (2000) sellistit tekivät rohkean johtopäätöksen ja kyllästivät albumin omilla sävellyksillä cover-versioiden sijaan. Soundin Cult-arviossa (10/2000) rohkeutta kiiteltiin, mutta epäiltiin ”pelkän” sellohevin kantavuutta jatkossa.

Apocalypticalla oli kuitenkin visio, selkäytimessä tai aivokopassa, eikä se enää pelkästään selloihin luottanutkaan. Levy levyltä pelikenttää laajennettiin, ensin rummuilla, sitten lauletuilla biiseillä ja laulajavierailla, ja yhtäkkiä bändi oli monipuolistanut musiikkiaan hurjasti ja ennen kaikkea raivannut itselleen avoi­memman areenan biisiratkaisujen suhteen. Ahdasta lainabiisiputkea kyntävästä bändistä on 7th Symphonylle tultaessa kasvanut rajattomat mahdollisuudet omaava kokeileva, raskas ja edelleen täysin omintakeinen rockbändi.

Tehdyt ratkaisut ja sävellystaitojen karttuminen ovat elävöittäneet musiikkia. Apocalyptican seitsemännellä studioalbumilla se kuuluu täysin tasapainossa olevana kokonaisuutena, joka – vaikka rakennusmateriaali koostuu jonkin sortin ääripäistä – kuulostaa uskaliaalta nykyaikaiselta sinfonialta. Varsin kokeellisista ja pitkäkestoisista instrumentaalibiiseistä siirrytään lyhyempiin ja kauniimpiin välisoiton tapaisiin, hurjan rumpuakrobatian syövereihin ja ilahduttavan moneen laulettuun kappaleeseen, jotka nekin poikkeavat rajusti toisistaan. Edellislevyn hittibiisejä muistuttava, Shinedownin Brent Smithin laulama Not Strong Enough on niistä koukuttavin ja mieleenpainuvin ja Gojiran Joseph Duplantier’n rykäisemä Bring Them To Light metallisärmäisin, liki blackmetallinen. Samalla palvellaan sekä amerikkalaista että eurooppalaista yleisöä.

Sinfoniamaista kokonaisuutta korostaa oivallinen biisijärjestys. Se kuljettaa purtta tyrskystä suvantoon, pimeydestä valoon ja tappelusta halaukseen. Apocalyptica on sinfonisimmillaan silloin kun biisit ovat erilaisimmillaan. Edellisen Soundin haastattelussa Eicca Toppinen kertoi kovasta kiireestä, joka tämän levyn kanssa lopulta koitti. Lopputuloksella kiire ei kuulu ollenkaan. Apocalyptica taitaa olla niitä porukoita, jotka ovat parhaimmillaan pienessä tai vähän ravakammassa paineessa.

Lisää luettavaa