APOCALYPTICA: Cult

Arvio julkaistu Soundissa 10/2000.
Kirjoittanut: Antti Mattila.
Apocalyptican elämä ja kuolema riippuu tästä levystä. Siitä, miten yleisö ottaa Cultin vastaan. Sellistit ovat tehneet ainoan oikean ja rohkean liikkeen ja säveltäneet levyllisen omaa materiaalia.

Arvio

APOCALYPTICA
Cult
Mercury

Apocalyptican elämä ja kuolema riippuu tästä levystä. Siitä, miten yleisö ottaa Cultin vastaan. Sellistit ovat tehneet ainoan oikean ja rohkean liikkeen ja säveltäneet levyllisen omaa materiaalia. Covereiden osuus on karsittu minimiin, sillä kaksi Metallica-ruoppausta, Until It Sleeps ja Fight Fire With Fire sekä ikivihreä Hall Of The Mountain King on lisätty mukaan bonusbiiseinä. Apocalyptican oli aika kokeilla omien sävellysten kantavuutta, sillä pelkillä versioinneilla ei olisi pitkälle enää juostu.
Ikävämpi puoli on, että kysymys kuuluu joka tapauksessa seuraavasti: onko tässä enää mitään järkeä? Onko Cult vain loppuunkalutun tien päätepysäkki? Ikävä kyllä vastaukset kysymyksiin kuuluvat ei ja on, tässä järjestyksessä. Viehätys selloilla soitettuihin tunnettuihin biiseihin on kadonnut ja olivatpa omat biisit kuinka hyviä ja ansiokkaita tahansa, on mahdotonta kuvitella niiden kasvavan yhtä suosituiksi kuin Apocalyptican tähän astinen historia.
Toppisen sävellykset ovat rikkaita ja hevisuossa junnausta ei esiinny. Selloilla saadaan aikaan tunnelmia, tuskaa ja taikuutta kuten perinteisemmilläkin soittimilla, mutta maailma ei enää kaipaa näytettä siitä, että klassisilla soittimilla voidaan tempoa raskasta musiikkia. Sen osoitti jo Bach aikanaan. Apocalyptican arveluttava tulevaisuus on sääli, sillä bändin näkemys on kasvanut: omat laulut ovat kehittyneempiä, järkälemäisempiä ja koskettavampia kuin Inquisition Symphonyn vastaavat. Kiertueella homma toimii eittämättä vielä erinomaisesti, mutta levyllä mennän jo tässä vaiheessa synkemmissä tuntemuksissa.
Metallica-raitojen vääntäminen kuuluu edelleen rytmityksissä ja rakenteissa. Moni biisi alkaa kuin Metallica-ryöpsähdyksellä ja pääteeman vientikin kuulostaa usein tutulta. Pathin sovitus on hyvin metallicamainen ja Romance on Apocalyptican oma Nothing Else Matters. Hyperventilationin "rytmikitara"-osuudet kiidetään huikeata, lähes ihmiskyvylle käsittämätöntä vauhtia. Oikeastaan vain puhdasverinen ja enemmän klassisviritteinen balladi puuttuu, Beyond Timesta ei sellaiseksi ole. Levy on omimmillaan taustamusiikkina. Jos minulla olisi pennit ja ryhmä elokuvaa varten, maksaisin In Memoriamista mitä vain.
Cult osoittaa, millaisen paradoksin sisällä Apocalyptica kamppailee. Omia biisejä on pakko tehdä, mutta niiden menestyminen on hyvin epävarmaa. Jos Apocalyptican ura kaatuu tähän, se kaatuu tyylillä. Bändi ainakin yritti omien jalkojen kantavuutta. 

Lisää luettavaa