Harva tuskin osasi kuvitella, että vuonna 1996 debyytillään Metallicaa selloille sovittanut yhtye voisi olla olemassa vielä yli parikymmentä vuotta myöhemminkin. Mutta niin vain Apocalyptica on ja vieläpä elämänsä vedossa.
Cell-0 on bändin ensimmäinen täysin instrumentaali albumi 17 vuoteen ja paluu lauluttomaan formaattiin on tehnyt vain hyvää. Monipuoliset, isoja tunnelmia maalailevat ja paikoin varsin progressiiviset sävellykset kietovat kuulijan pauloihinsa. Skaalaa löytyy En Route To Mayhemin metallijyräyksestä Fire & Icen folk-fiilistelyyn, joka istuisi kuin nakutettu jonkin eeppisen fantasialeffan ääniraidaksi. Levy toimii niin kokonaisuutena kuin yksittäisten biisien tasolla ja jokainen raita on oma pieni tarinansa. Yhtyeellä on mainio draamantaju, mikä juontunee osittain myös klassisen musiikin taustasta.
Eicca Toppinen, Perttu Kivilaakso ja Paavo Lötjönen saavat selloista irti niin kauniita, uhkaavia, kylmiä kuin lämpimiä värejä taitavalla otteella. Sellot myös kuulostavat selloilta eikä niitä ole yritetty saada kuulostamaan kitaroilta, kuten ehkä joskus takavuosina. Mikko Sirénin rummut tukevat pakettia ja tuovat lisää voimaa oikeissa paikoissa.
Cell-0 on Apocalypticaa omimmillaan ja parhaimmillaan.