Roope Vienonheimo voisi halutessaan päästää itsensä vähällä. Message Fieldista ja Hexehexesta tutun muusikon äänessä on luontaisen haikea, koko olevaisuutta halaava vire, joka saa laulun kuin laulun käymään sydämeen. Se kelpaisi musiikin sisällöksi sellaisenaan.
Onneksi Vienonheimo haluaa paitsi sävyttää myös kertoa. Eerie Deer -sooloprojektia bändisointisemmaksi avartava Finally It’s Tomorrow toki tukeutuu tulkintaan, muttei ratsasta sillä. Albumi esittelee upeiden lauluraitojen lisäksi puntaroituja sävelkulkuja ja viipyilevän melankolista kokonaissointia, joita Vienonheimo rakentaa sisäistynein elein. Pelkistetyn selväpiirteinen folkpop painautuu pehmeästi Mark Kozelekin ja Sufjan Stevensin kylkeen, mutta avartuu liki huomaamatta myös powerpopin suuntaan. Camp Firessa taipuillaan jopa Vampire Weekendin tahdissa.
Iskevimmilläänkin levy on harras. Kappaleet etenevät huokauksina, joiden murtumapisteissä on lohdullinen tuntu siitä, että katoava hetki tekee tilaa seuraavalle. Nousevien ja hiipuvien lauseiden virrassa on voimaa, joka alistaa koskettavimmatkin melodiat sanojen ohjattaviksi. Jokainen sointu huokuu kehystyksestään riippuen perusteellista onnea, musertavaa surua tai näitä molempia.
Tunnelma on osin salaperäinen, mutta poikkeuksellisen turvallinen. Levy välittää kuulijastaan.