Arvio: Hurmioitukaa täysin vapautuneesti – Bruce Springsteenin uutuus on upea rakkauskirje soul-musiikille

Bruce Springsteen
Only The Strong Survive
Columbia

Olisi kiva tietää, kuinka iso prosentti Bruce Springsteenin massiivisesta fanikunnasta on jo aikaisemmin tajunnut, että soul-musiikki on yksi suurimmista ellei peräti kaikkein suurin hänen oman musiikkinsa innoittaja. Tämä lockdownin alkuvaiheessa tehty mittava soul-helmien kokoelma tekee nyt asian selväksi kaikille.

Sekin olisi kiinnostavaa tietää, juontuuko E-Street Bandin poissaolo puhtaasti koronasta vai jostakin muusta. E-Street-torvet sentään ovat mukana. Itse näkisin, että bändin läsnäolo olisi tuonut bonusta lopputulokselle, jossa Brucen takana nyt soittaa suurelta osin vain tuottaja Ron Aiello.

Tällä en suinkaan tarkoita, että meno olisi nyt jotenkin koleaa tai keskinkertaista. Jälki on todella isoa viuluineen, taustalaulajattarineen ja torvisektioineen, ja lämpöä on kuin pienessä voimalassa, jonka ehdottomana sydämenä sykkii Pomon parhaimmillaan veretseisauttavaa intohimoa ja tunnetta tihkuva laulu. Kyllä Springsteen on huikea laulaja, ja hänen kykyään saattaa laulujen tarinat kuulijan sydämeen ei voi kuin ihailla. En minä tästä savotasta kuivin silmin selvinnyt.

Soulin ydinhän on siinä, että tarinat hylätystä tai itse mokatusta rakkaudesta, kaipuusta parempiin aikoihin, nuoruuden viattomuuteen ja ihan kirjaimellisesti rakkaan iholle, tulevat suoraan tosielämästä. Näissä kertomuksissa on kaikessa tunteellisuudessaan valtavasti ehtaa elämänviisautta, jonka laulujen tekijät ovat sisäistäneet kantapään kautta. Ain’t nothing like the real thing.

Aluksi minua vaivasi se, että biisit vedetään sovituksissa lähes yksi yhteen alkuperäisten kanssa. Siellä on tamburiinit, suvannot ja paisutukset ja viulujen sentimentaalinen viisto koko lailla tarkkaan mukana ja varsin pitkälle maestron laulukin noudattelee alkuperäisten fraseerausta. Walker Brothersin The Sun Ain’t Gonna Shine Anymoressa liki täysin, mutta materiaalin unohdettuihin killereihin lukeutuvassa Jackie Shanen Any Other Wayssa Springsteen hiukan erkanee alkuperäisen vähäeleisemmin downhome-henkisestä bluesista.

Parhaat vedot ovat kuitenkin todellista intohimon suihkua. Tehkää koe, pääsettekö 7 Rooms Of Gloomin läpi hikoilematta ja nieleskelemättä. Jos pääsette, niin olette joko toivottoman kylmä kalkkuna tai ette ole koskaan itse kokeneet sitä, mistä Bruce laulaa verenmaku suussa. Viisaasti hän hiukan hidastaa Four Topsin alkuperäisen kiivasta tempoa. Aretha Franklinin Don’t Play That Song menee sekin komeasti, vaikka alkuperäisen pakahduttavaa latausta ei voi kukaan lyödä.

Materiaali koukkaa 1960–70-luvuilta kolme kertaa uudemmillekin vuosikymmenille: Four Topsin When She Was My Girl on vuodelta 1981, Commodoresin Nightshift vuodelta 1985 ja Dobie Grayn Soul Days, jolla vierailee Sam & Daven Sam Moore, jopa vuodelta 2000. Pankaa muuten merkille, kuinka paljon koko levyn lyriikoissa on samaa kuvastoa kuin Springsteenin biiseissä.

Palatakseni alussa esittämääni dilemmaan, niin hurmioiduttuani jo muutamaan kertaan näistä Brucen tulkinnoista alan ymmärtää paremmin hänen uskollisuuttaan. Hän haluaa tuoda nämä kuolemattomat laulut – joista moni on itse asiassa varsin tuntematon suurelle yleisölle – uusien sukupolvien kuultaviksi ja hän haluaa tehdä sen nimenomaan niitä muuttamatta. Tässä kohtaa maailmanmenoa se on ihan relevantti pointti, ja kun Bruce vetää ne näin palavasti, niin menköön. Onhan asia niinkin, että juuri nykyisessä maailmantilanteessa me tarvitsemme tällaista kaikkea positiivista huokuvaa levyä. Hurmioitukaa täysin vapautuneesti.